”Asunnon ovi aukenee huoltoyhtiön avaimilla, mutta vain osittain. Ulos purskahtaa roskapusseja ja lentää turkiskuoriaisia. Mädän haju on kamala. Asunto on täynnä jätettä muovikasseissa, pusseissa ja laukuissa, lattiaa ei voi nähdä, lumppuja ja rääsyjä on vuorittain.”
Näin kuvailee oikeuspsykiatriaan erikoistuva lääkäri Mika Rautanen iäkkään naisen asunnolle tehdyn kotikäynnin alkua Nuori Lääkäri -lehdessä (1/2013).
Tositapauksiin perustuva raportti Helsingissä kotikäyntejä tekevän lääkärin työviikosta on täynnä eri tavoin järkyttäviä kuvauksia: erään miehen asunnossa on tupakantumppeja polveen asti, keski-ikäinen nainen on teipannut asuntonsa kaikkialta umpeen ja alkaa kirkua auttajien saapuessa, huume- ja alamaailmaan luisunut tyttö puhuu sekavia ja sanoo nielaisseensa ”varmuuden vuoksi” sim-korttinsa…
Avohoidolla on haettu säästöjä, vaikka hyvä avohoito ei ole laitoshoitoa halvempaa.
Rautanen kertoo Viikkolehdelle, että tällaiset tapaukset eivät ole ääriesimerkkejä, vaan jokseenkin normaalia arkea.
– Jätin kirjoituksesta pois vielä pahempia tapauksia, koska ne olisivat olleet liian tunnistettavia.
Rautanen on tehnyt kotikäyntejä viime vuoteen saakka neljän vuoden ajan, yhden vuoden kokopäiväisestikin. Nykyään hän työskentelee Kellokosken sairaalan oikeuspsykiatrian osastolla, jonne hän siirtyi tämän vuoden alussa Psykiatrisesta vankisairaalasta.
Vain Helsingissä kotikäyntejä
Kotikäyntipalvelu liittyy terveysneuvontapuhelimeen 10023, johon kuka tahansa saa soittaa.
– Jos asia ei ratkea hoitajan kanssa puhelimessa, lääkäri voi tarvittaessa tehdä kotikäynnin. Terveysneuvontapuhelin toimii koko Suomessa, mutta vain Helsinki on liittänyt siihen kotikäyntipalvelun, Rautanen selvittää.
Kun kotikäynnille päädytään, meneillään on yleensä psykoottinen tilanne, todellisuudentaju on pettänyt. Toiset eristäytyvät pelokkaina asuntoonsa, toiset käyttäytyvät muita kohtaan oudosti, jotkut aggressiivisestikin. Soittaja on usein naapuri tai perheenjäsen, joskus myös potilas itse. Tyypillinen tapaus on soitto itsemurhalla uhkaavan läheiseltä.
Käyntejä tehdään paitsi koteihin myös julkisille paikoille. Lääkäri ei lähde keikoille yksin, vaan hän kokoaa yhteistyöverkoston.
– Usein tarvitaan poliisi, joskus lukkoseppä tai talonmies, lähes aina pitää kutsua ambulanssi. Saatetaan kutsua myös omaisia ja sosiaalipuolen ihmisiä, tarvittaessa tulkkikin, Rautanen luettelee.
Käynnistä seuraa toisinaan sairaalareissu, toisinaan keskusteluapu paikan päällä riittää.
Avohoito vaatii resursseja
Rautanen haluaa kertoa kokemuksistaan, jotta syrjäytyneiden mielenterveysongelmaisten karu arki ja avohoidon epäkohdat tulisivat laajemmin tietoon. ”Ihan tavalliset asiat” eivät tällaisten ihmisten kohdalla auta.
– Pienillä yksinkertaisilla arjen tempuilla on ehkä jossain paikkansa, mutta ei silloin, kun puhutaan vakavista mielenterveyden häiriöistä, Rautanen sanoo.
Nuori Lääkäri -lehden kirjoituksellaan hän halusi erityisesti herätellä muita lääkäreitä.
– He näkevät tällaisia tapauksia ympäri Suomea, mutta harva puhuu niistä tai ottaa kantaa.
Rautanen arvioi vakavasti mielenterveysongelmaisten ahdingon jonkin verran pahentuneen viime vuosina. Mitä on tehty väärin?
Rautanen pitää potilaiden ja hoidon kannalta hyvänä sitä, että Suomessa on vihdoin suuntauduttu avohoitoon laitoshoidon sijasta. Ongelmana vain on se, ettei avohoitoon panosteta riittävästi. Avohoidolla on haettu säästöjä, vaikka hyvä avohoito ei ole laitoshoitoa halvempaa.
– Avohoidossa on oltava monenlaisia palveluja: kotikäyntejä tarpeen tullen, potilaan kutsumista tapaamisiin, erilaisia työryhmiä jotka voivat tavata potilasta ja niin edelleen. Maailmassa ei ole tutkimusta, joka osoittaisi, että se olisi halvempaa kuin laitoshoito, Rautanen sanoo.
Halvalla sen sijaan päästään – lyhyellä aikavälillä –, kun sairaalapaikkoja vain vähennetään ilman riittäviä panostuksia avohoitoon.
– Lopulta monia joudutaan hoitamaan vankiloissa ja oikeuspsykiatrisissa yksiköissä. Tuskin tämä on kenenkään haluama tilanne. Pitäisi myöntää, että ihmisen hoitaminen on arvokasta.
Pulaa asunnoista ja hoitopaikoista
Myöskään alan yksityistämiskehitys ei saa Rautaselta kiitosta. Kun sairaalajakson jälkeen etsitään potilaalle avohoitopaikkaa, joudutaan yhä useammin kääntymään yksityisten palvelujen puoleen. Ne ovat melkoinen viidakko.
– On mahdotonta löytää opastusta tai selkeää listausta, mitä on saatavilla mistäkin kunnasta.
Moni palveluntarjoaja ei huoli potilaita, joilla on hankalia oireita.
– Osastollamme on potilaita, jotka ovat odottaneet kuukausia pääsyä avohoitoon. Eräästä potilaasta kysyttäessä Helsingissä vastattiin, että menee ainakin vuosi.
– Sairaaloita halutaan sulkea, koska ne tulevat kalliiksi. Mutta ne tulevat usein kalliiksi siksi, että niissä on potilaita, joiden sairaala-asiat on jo hoidettu. He kaipaisivat hyvää avohoitoa, jota ei ole, Rautanen tekee selväksi.
Olennaista olisi Rautasen mukaan saada mielenterveyskuntoutujille tukiasuntoja.
– Avohoidossa on mahdotonta toimia asunnottomien tai puutteellisissa oloissa asuvien ihmisten kanssa.
Psykiatriset sairaalat vähenevät
Laitoshoidossa on nykyään linjana, että kun psykiatrinen sairaala alkaa olla huonossa kunnossa, sitä ei enää remontoida, vaan se lakkautetaan ja rakennetaan esimerkiksi aluesairaalan kylkeen uusi yksikkö, jossa yleensä on vähemmän paikkoja.
Tämäkin linjaus linkittyy joskus yksityistämiskehitykseen. Rautanen muistaa, kuinka Sastamalassa muutama vuosi sitten lakkautettiin Hyrkin psykiatrinen sairaala sen huonokuntoisuuteen vedoten. Sairaanhoitopiiri myi rakennuksen yksityiselle alan yhtiölle, joka pikavauhtia remontoi sen ja alkoi myydä sieltä kaupungille muun muassa mielenterveyskuntoutujien asumispalveluja.
Myös Tuusulassa sijaitsevan Kellokosken sairaalan, jossa Rautanen työskentelee, tulevaisuus on auki. Rautasen mielestä sen kaltaisille sairaaloille olisi jatkossakin tarvetta muun muassa siksi, että sairastunut mieli tarvitsee toipuakseen kauneutta ja rauhallisuutta ympärilleen.
– Keskussairaaloiden psykiatrisilla osastoilla tätä puolta ei ole huomioitu.