Joskus pieni johtolanka vie historiantutkijan laaja-alaisemman oivalluksen äärelle. Näin kävi Päivi Uljakselle jo pro gradu -vaiheessa, kun hän huomasi yllätyksekseen, että 1950-luvun kaupunkilaistyöläiset vastustivat uuden työttömyysturvajärjestelmän kaksijakoisuutta, vaikka he itse hyötyivät siitä. Useat rakennus-, elintarvike- ja metallialojen osastot vaativat sinnikkäästi samanlaista turvaa maaseudun pientilallisille ja järjestäytymättömille.
Selitys oli se, että tuon ajan kaupunkityöläiset olivat pääosin kotoisin maalta. Maaseudun olosuhteet olivat heille tuttuja, ja heillä oli siellä omaisiakin. Tästä syntyi solidaarisuus. Muutenkaan suomalaisen työväestön sisällä ei ollut merkittäviä kuiluja: hyvin toimeentulevat aristokraattityöläiset olivat harvassa.
Maaseudulla taas pienviljelijäväestö ja puolittaisessa omavaraistaloudessa elävä työväestö olivat miltei sama asia. Uurastus oli ankaraa ja elinolot niukkoja. Sosiaaliturvan puuttuessa avunlähteitä olivat lähinnä sukulaiset ja naapurit.
Käänne alkoi lapsilisistä
Tämä väistyvä elämänmuoto ja toisaalta kaupunkeihin muuttaneen työväestön hankaluudet ovat kirjassa taustana sille kiihkeälle murroskaudelle, josta syntyi suomalainen hyvinvointivaltio tasa-arvoihanteineen.
– Maaseudun ihmiset köyhtyivät tuotantomuotonsa vanhenemisen takia, eikä sen aikainen sosiaalipolitiikka auttanut kaupunkiin muuttaneita, joilla ei ollut enää tukenaan sukuyhteisöä ja puolittaista omavaraistaloutta. Siitä syntyi nopeasti kriittinen massa, Uljas tiivistää.
Työväestö oli kaduilla yhtenään. Ensimmäinen iso varoitusmerkki eliitille oli vuoden 1956 yleislakko. Sitä ennen oli jo koettu muun muassa vuoden 1948 Arabian ja Kemin lakot, jotka poliisi lopetti väkivalloin.
Yleislakkoa seurasi valtion talouspolitiikan kiristäminen. Lakon saavutuksetkin valuivat hintoihin, ja liittojen jäsenmäärät sekä vasemmistopuolueiden kannatus alkoivat laskea.
Seuraavana vuonna vasemmisto pääsi kuitenkin uudelleen niskan päälle, kun hallitus oli lykkäämässä lapsilisien maksatusta. Tämä nostatti kansalaisten keskuudessa valtavan vastarinnan, ja SKDL järjesti eduskunnassa jarrutuskeskustelun. Lykkäys jouduttiin perumaan.
– Kaikkialla näkyi, kuinka käänteentekevä asia oli, että vihdoin voitettiin jotain. 3–4 kuukaudessa mielenosoittajien määrä nousi valtavasti, Uljas kertoo.
Eduskunta otti ohjat
Vuoden 1958 “sokkivaaleissa” SKDL:stä tuli suurin puolue yli 23 prosentin kannatuksella ja eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö. Riitaisuudesta ja hallitusvaihdoksista huolimatta monet työväestön vaatimat suuret uudistukset toteutuivat: yleinen ja pakollinen työttömyysvakuutus, kolmannen lomaviikon tuonut vuosilomalaki, työeläkejärjestelmä, kirjailijoiden tekijänoikeuslait, erityislapsilisä, alkoholin väärinkäyttäjien huoltolaki, kansaneläkkeiden ja sotavammaisten eläkkeiden korotukset.
– Vasemmistopuolueet olivat oppositiossa ja sieltä käsin toteuttivat koko käänteen, Uljas korostaa.
Kun hallitukset olivat heikkoja ja hajanaisia, vasemmistoenemmistöinen eduskunta pystyi ottamaan ohjat käsiinsä. Toisaalta muissa puolueissa pelättiin SKDL:n kannatuksen kasvavan entisestään, jos uudistuksiin ei ryhdytä. Kaiken taustalla vaikutti kansalaisten ja ammattiliittojen painostusvoima suurmielenosoituksineen, kirjelmineen, lähetystöineen.
– Useat tutkijat ovat ajatelleet, että mitään ei saatu aikaiseksi, koska puolueet olivat niin riitaisia. Minä näen asian niin päin, että puolueiden vanhan konsensuksen hajoaminen mahdollisti uuden tulon, Uljas sanoo.
Niin sanotusta yöpakkaskriisistäkin väitös antaa hieman erilaisen kuvan kuin valtaosa aiemmasta tutkimuksesta. K–A Fagerholmin johtaman oikeistohenkisen hallituksen (29.8.1958–13.1.1959) kaatumisen pääsyynä on yleensä pidetty Neuvostoliiton painostusta. Uljas painottaa sen sijaan sisäpolitiikkaa: työväestö kävi kuumana työttömyyden kasvaessa ja muun muassa työttömyysvakuutuslain viipyessä.
– Yöpakkashallitus pyrki jatkamaan sitä talouspoliittista linjaa, joka olisi merkinnyt kansalaisten kurjistamista ja ihmisten suuttumusta siitä, Uljas sanoo.
1960-luvun mittaan sosiaaliturvan ja työntekijöiden oikeuksien eteneminen jatkui, vaikka vasemmisto menettikin vuoden 1962 vaaleissa enemmistönsä. Vuosikymmeniä vaadittu yleinen sairausvakuutuslaki toteutui 1963 ja 40-tuntisesta työviikosta päätettiin 1965. Verotuksen progressiokin kasvoi.
Hyvinvointivaltioajattelu oli saavuttamassa hegemonian: kokoomuksen Juha Rihtniemi totesi, ettei mikään porvarillinen hallitus voisi tasapainottaa valtiontaloutta sosiaaliturvaa vähentämällä, koska se johtaisi porvarienemmistön menettämiseen seuraavissa vaaleissa.
Valtiontaloutta vääristeltiin
Uljas on selvittänyt hyvinvointivaltion syntyä myös aiemmissa teoksissaan Taistelu sosiaaliturvasta (2005) ja Kun Suomi punastui (2008). Toisin kuin monet muut tutkijat, hän on ottanut tarkasteluun myös epäviralliset kansalaisliikkeet, joiden aineistoja on säilynyt niukasti.
Itsekin pitkään ammattiliitossa työskennellyt Uljas päätteli, että tilaisuuksista ja kannanotoista on tiedotettu työväenlehdille. Muun muassa Kansan Uutisista aineistoa löytyikin runsaasti. Työn pohjana on myös 750 elintarvike- ja rakennusalan eläkeläisjäsenen kyselytutkimus ja noin 50 ay-aktiivin haastattelut. Ne ovat harvinaista ja kulttuurihistoriallisestikin merkittävää aineistoa.
Suomen ja Pohjoismaiden historian alaan kuuluva väitös yhdistelee sosiologiaa ja poliittista historiaa.
– Tutkimani aikakausi on suomalaisen historiankirjoituksen tunnetuinta aluetta. Jokainen tietää maaltamuuton tai yöpakkashallituksen, mutta eri ilmiöt eivät ole yhdistyneet loogiseksi tapahtumasarjaksi, Uljas pohtii.
Ajassa on yhtymäkohtia viimeisten parinkymmenen vuoden kehitykseen: poliittista korruptiota koskevat oikeudenkäynnit tai vetoaminen taloudellisiin pakkoihin. “Olemme eläneet yli varojemme, nyt on pakko tinkiä”, oli usein kuultu viesti 1950-luvulla, kuten nykyäänkin, kun hyvinvointivaltiota on osin purettu.
1950-luvulla harhaanjohtaminen oli Uljaksen mukaan räikeää.
– Valtio jopa julisti itsensä maksukyvyttömäksi, vaikka se oli tosiasiassa ylijäämäinen. Suomen Pankki ei saanut rahoittaa valtiota tilapäisten rahapulien aikana eikä rahaa voitu siirtää edelliseltä kuukaudelta seuraavalle. Isoihin rahastoihin, joihin eduskunnalla ei ollut budjettivaltaa, saattoi kertyä kahdeksan miljardin markan ylijäämä samaan aikaan, kun budjetti oli kaksi miljardia vajaa ja palkkoja jätettiin maksamatta.
Tänä päivänä kansalaiset tukevat laajasti hyvinvointivaltion periaatteita.
– Siihen nojautuen on löydettävä tavoitteita ja toimintaa, joka monipuolisesti vetää ihmisiä yhteen, rakennettava uutta tavoitteenasettelua ja toivoa tulevaisuuteen yhdessä ihmisten kanssa, Uljas linjaa.
Päivi Uljas: Hyvinvointivaltion läpimurto. Into Kustannus 2012, 377 sivua.Väitöstilaisuus lauantaina 11.2. kello 10 Helsingin yliopiston Porthaniassa, luentosali II, Yliopistonkatu 3. Tilaisuus on avoin yleisölle.