On kaksi tapaa kertoa, mitä Euroopassa tapahtuu. Hallitsevan tarinan mukaan olemme käyttäneet liian paljon rahaa. Asiantuntijat ja kolumnistit puhuvat Ranskasta, joka, kuten muutkin maat ”on elänyt velaksi yli kolmekymmentä vuotta”. Vasemmiston tehtävä olisi nyt vain ”toteuttaa järkevä kurinpalautus”, jotta ”talouskasvu saataisiin jälleen käyntiin”.
Tämä skenaario tuntuu yhtä yksinkertaiselta kuin hengittäminen. Silti se on ristiriidassa tärkeimpien virallisten lukujen kanssa eli vaihtoehtoinen kertomus on perustellumpi. Valtiovarainministeriön oman ”Julkiset menot ja niiden kehitys” -raportin mukaan julkisten menojen osuus Ranskan BKT:stä oli 1990-luvulla 52,8 prosenttia. 2000-luvulla se on ”noussut” 52,9 prosenttiin.
Alijäämän ja velan huima kasvu ei johdu julkisten menojen vastaavasta noususta, vaan tulonmenetyksistä. Kansanliikkeen Unioniin (UMP-puolue) kuuluvan, talousarvion esittelijän Gilles Carrezin laskelmien mukaan vuotuinen tappio johtuu 2000-luvulla toteutetuista poikkeuksista ja veronkevennyksistä, jotka muodostavat 100 miljardia euroa. Tämän veroleikkausten muodostaman vastavallankumouksen lisäksi julkiset tulot ovat jyrkästi vähentyneet finanssikriisin myötä. Toisin sanoen velka johtuu tehdyistä finanssiratkaisuista ja uusliberalismista eikä suinkaan sosiaalipolitiikasta tai kansalaisista.
Näihin kahteen toisiaan korville lyövään tarinaan julkisen velan historiasta on myös kaksi keskenään sotivaa reaktiota. Valtion budjetin, julkisen talouden, yritysten kilpailukyvyn ja talouskasvun edellytysten palauttamiseksi ennalleen tarvittaisiin nyt virallisen kertomuksen mukaan vain ankara laihdutuskuuri. Tästä asiasta ei tarvitsisi edes keskustella, paitsi ehkä muotoseikoista.
Vaihtoehtoisen kertomuksen mukaan avain tilanteen ratkaisemiseksi piilee sen sijaan tulonjaon ja verotuksen uudistamisessa. Tosin laihdutuskuurikin on tarpeen ja finanssisektori täytyisi ottaa yhteiskunnan valvontaan.
Verouudistuksella voidaan vähentää vaihtotaseen vajetta, mutta ei poistaa sitä: pelkästään koroillaan eläjille – siis juuri niille, jotka ovat hyötyneet veronalennuksista – maksetut velkakorot vuonna 2011 ovat yhteensä 50 miljardia euroa. Ja tämä siis ennen seuraavaa AAA-luokituksen menetystä ja markkinoiden todennäköisesti vaatimia koronkorotuksia.
Velkataakan lieventämiseksi, julkisten palvelujen ja hyvinvoinnin säilyttämiseksi ja ekologisemman siirtymäkauden avaamiseksi täytyy demokraattisen keskustelun avulla päättää onko jokin osa tästä velasta laiton. Toisin sanoen: perustuuko osa velasta vääriin väitteisiin ja palveleeko se tiettyjä erityisetuja? Jos näin on, velka on siltä osin katsottava aiheettomaksi. Valtioiden tulee jatkossa rahoittaa toimintansa muista lähteistä kuin vain rahoitusmarkkinoilta. Niinhän valtiot myös tekivät aina 1980-luvun alkuun saakka. Muussa tapauksessa valtioiden suvereniteetti jää tyhjäksi sanaksi.
Niiden olisi myös otettava huomioon, että tämä kriisi on enemmän kuin velkakriisi. Se on myös kestämättömän kasvun mallin kriisi. Niinpä julkisia investointeja tulisi suunnata ekologisesti terveellisempiin ja enemmän ihmisiä työllistäviin ohjelmiin sen sijaan että ne kohdistetaan suuriin, kalliisiin ja vanhentuneisiin produktivistisiin projekteihin.
Vaikka tämän vaihtoehtoisen, kriittisen kertomuksen ennustuskyky näyttää paremmalta kuin hallitsevan kertomuksen, se juuttuu helposti propagoituun “evidenssiin”. Se johtaa myös vaatimuksiin, joiden radikaali luonne huolestuttaa. Siksi vuoden 2011 lokakuussa laskettiin liikkeelle “kansalaisadressi julkisen velan tarkastamiseksi”, jota lukuisat henkilöt, useat ay- ja muut järjestöt sekä yli 50 000 kansalaista ovat sittemmin allekirjoittaneet (Audit-citoyen.org).
On syntynyt useita paikallisyhdistyksiä, jotka pyrkivät tuomaan tämän keskustelun kansalaisten keskuuteen. Kyseiset aloitteet eivät vielä ole kiinnostaneet medioita. Niiden tarkoitus on kuitenkin herättää yhtä tiivis kansalaiskeskustelu kuin se, joka edelsi kansanäänestystä EU:n perustuslakisopimuksesta vuonna 2005.
Etelä-Euroopan suunnasta tuleva säästötsunami on tehnyt niistä kysymyksistä, joista silloin väiteltiin, entistä ajankohtaisempia. Viime vuonna hyväksytyt institutionaaliset uudistukset, joita EU:n huippukokous joulukuussa viimeisteli 26 valtion hallitustenvälisellä sopimuksella, ovat vain jyrkästi lisänneet budjettikuria ja nopeuttaneet antautumista rahoitusmarkkinoille. Silti on ilmeistä, että rahoitusmarkkinoiden kriisi vain syvenee entisestään. Vaikka Maastrichtin laiva on jo ajanut finanssikriisin karille, kapteenit käyttävät kaikki voimansa riutoilla kelluvien roskien keräämiseen.
Maastrichtin sopimuksen jälkeen yksi ainoa ajatus on toiminut Euroopan arkkitehtuurin kulmakivenä, nimittäin se idea, että markkinat ovat älykkäämpiä kuin hallitukset ja äänestäjät. Verokilpailu ja sosiaalinen kilpailu vapailla ja vääristymättömillä markkinoilla; valtion menojen vähentäminen kilpailukyvyn lisäämiseksi; valtioiden velvollisuus alijäämiensä rahoittamiseen markkinoilla; kielto, joka koskee valtioiden mahdollisuuksia auttaa toisiaan taloudellisesti…
Euroalue suunniteltiin talouspolitiikan poistamiseksi ja markkinoiden autopilotin kytkemiseksi päälle. Epätoivoinen yritys vanhojen periaatteiden pelastamiseksi tästä talousrakenteesta huolimatta on tuomittu epäonnistumaan. Se ei tule onnistumaan eurobondeilla (arvopapereilla, joilla velasta tulisi yhteinen euroalueella), sillä nämä olisivat edelleen alistetut markkinoiden arvioille ja näkemyksille “hyvästä hallinnosta”.
Hallitusten pelastusoperaation väistämätön epäonnistuminen voi lähivuosina johtaa euron hajoamiseen ja Euroopan maissa syntyneiden kansallismielisten, autoritääristen ja muukalaisvihamielisten liikkeiden nopeaan leviämiseen. Pahimman näkymän toteutuminen ei kuitenkaan ole varmaa. Pyrkimys demokratiaan on myös voimissaan Euroopassa, erityisesti nuorison keskuudessa, kuten “raivokkaiden” liikkeiden nousu Etelä-Euroopan maissa osoittaa.
Goldman Sachsin entisten johtajien nimittäminen Kreikan ja Italian hallitusten päämiehiksi, Espanjan valtiovarainministeriksi ja Euroopan keskuspankin pääjohtajaksi ei mene läpi. Eikä myöskään se suuttumus, jonka pelkkä kansanäänestyksen mahdollisuus Kreikassa tai muualla on onnistunut synnyttämään. Kansalaiset eivät halua olla “leluja pankkien ja poliitikkojen käsissä”, kuten Espanjan “indignados” toteavat. He haluavat vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa, tehdä suunnitelmia lastensa varalle, ja lopettaa se sosiaalinen ja ekologinen kurjistuminen, joka on saanut heidät raivon valtaan.
Eliittien kuuroutta vastaan ainoastaan demokraattinen kansannousu voi auttaa. Näin sekä Euroopassa että muualla, kuten Yhdysvalloissa, arabimaailmassa tai Venäjällä… Demokratia on perustettava uudelleen politiikan kautta. On käytettävä runsaasti suoran demokratian mekanismeja kuten kansalaisaloitteita, kumoavia kansanäänestyksiä [tällä tarkoitetaan ilmeisesti kansalaisten enemmistön mahdollisuutta kumota kansanäänestyksellä esim. presidentinvaalien tulos kesken vaalikauden MB] ja neuvottelevaa demokratiaa (kansalaisten konferensseja, satunnaisesti valittua toista edustajainhuonetta…).
On myös kyse taloudellisen demokratian laajentamisesta. On aloitettava pankkijärjestelmästä, jonka tulee jatkossa olla kansalaisyhteiskunnan valvonnassa. Hallitseva velkakertomus hämärtää näköalamme: velasta on päästävä eroon samalla kuin löydämme demokratiamme uudelleen.
Geneviève Azam
Ekonomisti, Attacin tieteellisen neuvoston jäsen
Etienne Balibar
Filosofi
Thomas Coutrot
Ekonomisti, Attacin toinen puheenjohtaja
Dominique Meda
Sosiologi
Yves Sintomer
Politiikan tutkija
Alkuperäinen julkaisu Le Monde -lehdessä