Kun Stora Enso sulki kannattavan sellutehtaansa paikkakunnalla ja jätti leijonanosan kaupungin työikäisestä väestöstä vaille leipää, lappilainen mentaliteetti paljasti itsestään puolen, joka muistuttaa eteläeurooppalaista kiivautta. Omasta ei luovuta millään. Massaliike kokosi väen lukioikäisistä eläkeläisiin ja ylitti puoluerajat; se vaati, ei alentunut aneluun.
Mutta Stora Enso lähti.
Työikäisiä lähti muualle pestien perässä. Nyt liki kolmannes kaupunkilaisista on eläkeikäisiä ja nuoret tahtovat pois. Väestörakenne on vinossa kuin vaivaiskoivu.
Stora Enso oli Kekkosen ajan ja nousukauden symboli. Sitten kaikki romahti, ja surutyötä tehdään vieläkin.Lapin matkailusta haluaisivat siivun Kemijärvelle useat kovan linjan tehdasmiehetkin.
Turismin varaan laskee moni. Lapin matkailusta haluaisivat siivun Kemijärvelle useat kovan linjan tehdasmiehetkin, entiset tai nykyiset. Maisemat ovat kieltämättä komeat; katkeamaton vaarojen nauha tuntuu kiertävän taajama-aluetta joka ilmansuunnassa. Keskustasta tarvitsee lähteä vain kivenheitto idän suuntaan, pitkälle sillalle, päästäkseen ihastelemaan järvi- ja vaaramaisemien harmonista yhteenliittymää. Huhtikuun ilma on poikkeuksellisen raikas.
Pubin parkkipaikalla auton takakontti on auki ja kaksi miestä kaivelee pilkkikamppeita repusta. Kalastaminen on lähellä sydäntä.
– Kemijärvessä olisi ainesta matkailun kehittämiseen. Taimentakin siinä on, mutta se nappaa harvemmin pilkkiin, pohtii Seppo Kerkelä. Hän ehti palvella 42 vuotta sellutehtaan varastomiehenä. Nyt on harrastusten aika.
Koko reportaasi Kemijärveltä sellutehtaan jälkeen on luettavissa 16.4. ilmestyneestä Kansan Uutisten Viikkolehdestä.