Pentti Määttänen: Toiminta ja kokemus. Pragmatistista terveen järjen filosofiaa. Gaudeamus Helsinki University Press. 2009. 187 sivua.
Pentti Määttäsen teoksen temaattinen ydin on seuraava. Ensinnä hän asettaa kyseenalaiseksi klassisen filosofian peruslähtökohdat. Vaihtoehdoksi hän tarjoaa sofistikoitua pragmatismia, jota hän sitten soveltaa klassisen filosofian kritiikin ohessa uuskantilaisuuden ja tieteellisen realismin oppien kriittiseen arviointiin. Määttäsen teos on perusasetelmaltaan keskusteleva, mikä tekee kirjasta ”lukijaystävällisen”. Tämä on ensimmäinen seikka, josta Määttästä on kiittäminen.
Klassinen filosofia syntyi uuden ajan alussa. Se on viritykseltään tietoteoreettista filosofiaa, jonka peruslähtökohdat vaikuttavat yhä edelleen analyyttisen filosofian piirissä. Perinteen synnyn osalta keskeisin henkilö on René Descartes (1596–1650). Hänen ongelmanasettelustaan ovat näihin päiviin saakka lähteneet niin rationalistit kuin empiristitkin. Myös Immanuel Kant (1724–1804) – tieto-opillisilta vaikutuksiltaan uuden ajan merkittävin filosofi Descartesin ohella – perustaa tieto-oppinsa hyvin pitkälle klassisen filosofian lähtökohtiin. Kopernikaaninen kumous tieto-opissa on yhä kesken, kuteni Määttänen teoksessaan osuvasti toteaa.
Klassista filosofiaa luonnehtivat seuraavat perusoletukset: 1) pyrkimys tiedolliseen varmuuteen, 2) tiedon kohteen ja sisällön jyrkkä erottelu, 3) sisäisen ja ulkoisen jyrkkä erottelu ja 4) kokemuksen samaistaminen aistihavaintoihin tiukassa mielessä.
Klassisen filosofian muotoutuminen on historiallisesti ymmärrettävissä skolastiikan perinnettä vasten. Spekulatiivisesta skolastisesta filosofiasta haluttiin päästä eroon modernin syntymässä olevan uuden tieteen metodien ja perusasetelmien avulla. Tätä historiallista taustaa vasten ”tieteellistyneen” filosofian mukaan tieto ei ole ailahtelevaa spekulaatiota, vaan osa varmaa ja pysyvää totuutta.
Väitteen totuutta koetellaan vertaamalla väitteen sisältöä väitteen kohteeseen. Tiedon subjekti on ihmismieli ja tiedon objekti (kohde) on ulkoinen todellisuus ihmisruumis mukaanluettuna. Ulkoista todellisuutta koskeva kokemuksellinen aines (uskomukset tai tieto) perustuu aisteihin (empirismi) tai aisteihin ja ihmismielessä oleviin järjen ideoihin (rationalismi).
Vaihtoehtoja
klassiselle filosofialle
Pragmatismi asettaa kaikki klassisen filosofian perusoletukset kyseenalaiseksi. Tarkastelen seuraavassa näistä lähemmin vain lähtökohtaa 3.
Descartes päätyi filosofiassaan dualismiin, joka tunnetaan nykyään ehkä parhaiten tietoisuuden ongelmana (mind–body-ongelmana). Maailman perussubstanssit ovat mieli (ajatteleva subjekti) ja aine (materia). Keskeinen kritiikki Descartesia vastaan lähtee luonnontieteistä. Erillisen, itsenäisen mentaalisen substanssin torjumisessa vedotaan periaatteeseen, jonka mukaan maailma on kausaalisesti suljettu. Seikat, jotka ovat kausaalisuhteiden ulkopuolella, eivät voi vaikuttaa maailman tapahtumissa.
Kausaalisen sulkeutuneisuuden periaate johtaa naturalismiin. Se on oppi, jonka mukaan ihmismieltä voidaan tutkia tieteellisesti siinä kuin muutakin todellisuutta olettamatta mitään erillistä, omaa laatuaan olevaa substanssia. Olennainen kysymys on, soveltuuko luonnontieteen metodi myös ihmismielen tutkimukseen. Nk. kova naturalismi vastaa kysymykseen myönteisesti. Vastaus johtaa eliminoivan materialismin ja reduktion ohjelmaan.
Pyrkimyksenä on eliminoida ”mentaalinen” palauttamalla se fysikaalisiksi tiloiksi (tyypillisesti aivotiloiksi).
Pehmeässä naturalismissa ei sitouduta luonnontieteen metodiin, vaikka kausaalisen sulkeutuneisuuden periaatteesta halutaankin pitää kiinni. Kausaalisuhteiden osalta asetelma johtaa mentaalisen kausaation teoriaan. Siinä mentaaliset tilat voivat toimia sekä kausaalisina syinä ja että seurauksina. Mentaalisen kausaation taustafilosofiaksi ovat omimmillaan juuri pragmatismi ja emergentti materialismi. Jälkimmäinen on ontologinen, maailman rakennetta koskeva oppi, jonka mukaan maailma koostuu erilaatuisista, toisiinsa palautumattomista tasoista. Tasot muodostavat monimutkaisen orgaanisen, vuorovaikutteisen kokonaisuuden.
Toiminta ja
kokemuksellisuus
Määttänen perustaa paljossa pragmatismin klassikoiden Charles Peircen (1839–1914) ja John Deweyn (1859–1952) varaan. Lähtökohta on, että havaintoja tekevänä ja ajattelevana oliona ihminen on aktiivinen toimija. Pragmatismin mukaan tästä seuraa, että kokemuksen tarkastelu aktiivisena havaitsemisenakin on rajoittavaa ja harhaanjohtavaa.
Ihminen on kulttuurin tuote. Kulttuuri puolestaan on luonnon (evoluution) tuote ja täysin luonnon ”sisäpuolella” toteutuva ilmiö. Kieli, ajattelu ja luonnonjärjestys muodostavat monimutkaisen toteutumismekanismin, johon ei sisälly mitään luonnon ”yli” tai ”taakse” käyvää. Ruumiilliset ja symboliset käytännöt – ”havaitseminen” mukaan luettuna – ovat yhteenkietoutuneita.
Kielelliset ja ei-kielelliset käytännöt muodostavat toiminnallisen kokonaisuuden, jota on keinotekoista jakaa kulttuurin ja luonnon vastakkaisuudeksi. Keskeinen seuraus tämänkaltaisesta pragmatistisesta holisimista on, että kokemuksen samaistaminen havaintokokemukseksi on karkeasti harhaanjohtavaa. Kokemuksen kohteena eivät ole yksittäiset havaitut asiantilat vaan asioiden väliset suhteet. Ne välittyvät toiminnassa. Maailma koetaan toimintamahdollisuuksina eikä asiantiloina.
Toimimalla ihminen saa tietoa toiminnan objektiivisista ehdoista. Näitä on kahta tyyppiä. Kovat faktat viittaavat ihmisestä ja kulttuurista riippumatta olemassaoleviin asiantiloihin ja lainalaisuuksiin. Pehmeät faktat puolestaan tarkoittavat sosiaalisia ja kulttuurisia asiantiloja ja lainalaisuuksia. Vaikka nämä ovat olemassa vain inhimillisen toiminnan ylläpitäminä kulttuurisina käytäntöinä, ne ovat yhtäkaikki objektiivisesti olemassa. Ne ovat myös muutettavissa toiminnan avulla.
Pehmeät faktat ovat normatiivisia ja arvottavia. Ne ohjaavat toimintaa rajoittamalla, mutta myös luomalla toimintamahdollisuuksia. Sekä kovat että pehmeät faktat ovat kulttuurin ja ihmisen olemassaolon kannalta välttämättömyyksiä. Ne takaavat, että maailma on riittävän säännönmukainen ja ennustettava, jotta ihmiselämä olisi mahdollista.
Arvot, tosiasiat ja
tieteenfilosofia
Määttänen tarkastelee kriittisesti tieteellisen realismin ja uuskantilaisuuden eri versioita. Sofistikoidun pragmatistisen teoriansa Määttänen perustaa oikeastaan kahdelle keskeiselle lähtökohdalle. Ensinnäkin taustalle hyväksytään evolutionaarinen kokonaisnäkemys todellisuudesta. Myös inhimillinen kulttuuri symbolisine käytäntöineen on kehittyvä. Tämä on ilmeistä, vaikkei Määttänen julkilausutusti tarkastelekaan kulttuuria tästä näkökulmasta.
Toinen keskeinen lähtökohta on faktuaalis-arvoteoreettinen: elämälle välttämätön toiminnan tapa on normatiivinen jo itsessään. Se ei tarvitse minkäänlaista ulkoista oikeutusta. Monien muiden luontokappaleiden tapaan ihmisellä on itsepintainen pyrkimys pysytellä hengissä elämänsä loppuun asti.
On harmillista, ettei Määttänen ole kehittänyt teoriaansa systemaattisen arvoteorian suuntaan. Määttäselle itselleen tässä ei tietty ole mitään uutta. Hän on tutkinut taidetta ja taiteenfilosofiaa muissa yhteyksissä ja on itse kaiken kukkuraksi erittäin korkeatasoinen muusikko.
Kulttuurisen ”evoluution” näkökulmasta on houkuttelevaa ajatella, että myös käsitteet ja kieli evolvoituvat. Voimme ajatella, että elämäntapojemme muuttuessa todellisuutta koskeva erottelukykymme kasvaa ja paranee, ja että sitä voidaan ”jalostaa” koulutuksella. Tässä on nyt pähkinänkuoressa pragmatistinen perustelu ja oikeutus taiteelle, filosofialle ja muullekin yleissivistykselle!
Määttäsen teos on kirjoitettu suorastaan kadehdittavan selkeästi. Määttäsen tyyli on sarkastis-humoristinen. Kirja on hauska ja se tarjoaa miellyttävän lukukokemuksen. Teos kuuluu ehdottomasti filosofian koulutusohjelmiin yliopistoissa. Sitä voi suositella laajemmallekin lukijakunnalle. Filosofian ensilukemistoksi kirja on ehkä vaikeahko, mutta ei hätää: tässä suhteessa voin suositella Määttäsen erinomaista Filosofia, johdatus peruskysymyksiin vuodelta 1995, sekin Gaudeamuksen erinomaista tuotantoa.