Osa kansalaisista ohittaa kevään eduskuntavaalit. Äänestäminen ei voisi kiinnostaa vähempää. Työttömät, opiskelijat ja pienituloiset suhtautuvat epäillen äänestämiseen.
Hyväosaiset äänestävätkin köyhiä useammin, ja he äänestävät itsensä kaltaisia ehdokkaita. Sairaita, heikosti koulutettuja ja pienituloisia ei kävele Arkadianmäelle vaalien jälkeen. Eduskunta koko kansan läpileikkauksena on myytti.
Äänestämättä jättämiseen etsitään rationaalisia vastauksia vaalien jälkeisissä tutkimuksissa. Oikeaa puoluetta tai ehdokasta ei löytynyt, tai tietoa ei ollut tarpeeksi. Äänestämättä jättämiseen etsitään jokin järkeen käypä syy. Paremman puutteessa huono sääkin kelpaa selitykseksi.
Pienituloinenkin haluaa olla oman elämänsä herra.
Olisi tunnustettava, että poliittinen passiivisuus on tosiasia. Oma elämä vie kaiken huomion eikä toimeentulostaan taistelevalla pienituloisella tai terveysongelmiensa kanssa painiskelevalla kansalaisella riitä energiaa vaaleihin puhumattakaan muusta yhteiskunnallisesta osallistumisesta tai vaikuttamisesta.
Myös usko muutokseen omassa elämässä tai yhteiskunnassa on hukassa. Ehdokkaat ja puolueet määrittyvät – eroistaan huolimatta – ihmisten mielissä samaksi eliitiksi, joka on vieraantunut ihmisten arjesta.
Kansanedustajien ja muiden poliitikkojen puheet eivät vakuuta suurta osaa kansalaisista. He kääntävät selkänsä politiikalle tai suhtautuvat täysin välinpitämättömästi. Osa kansalaisista kiinnittyy suoraan vaikuttamiseen.
Heikko kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin siirtyy sukupolvelta toiselle siinä missä heikko koulutus, terveys tai tulotasokin. Vuosikymmenten mukana usko äänestämiseen vaikutuskanavana on ohentunut.
Myös sukupolvien väliset erot ovat kasvaneet. Aikaisemmin äänestämättä jättäneet nuoret palasivat ruotuun vakiinnuttuaan. Nyt suuri joukko nuorista jättää äänestämättä myös myöhemmässä elämänvaiheessa.
Äänestämättä jättäminen on vain yksi merkki kadonneesta luottamuksesta. Suurten puolueiden kilpalaulanta julkisen sektorin sopeuttamisesta tai leikkauslistojen pituudesta ei lisää 700 000 toimeentulonsa äärirajoilla sinnittelevän ihmisen luottamusta. He odottavat parempaa elämää.
Äänestämättä jättämisen voi selättää vain, jos ihmiset aidosti voivat uskoa parempaan tulevaisuuteen. Poliittinen keskustelu – tai huutaminen – käydään liian abstraktilla tasolla, liian kaukana ylätasolla. Yhteyttä oman arjen ja politiikan välillä on yhtä vaikea löytää kuin neulaa heinäsuovasta.
Kansalaisten ja poliitikkojen väliin tarvittaisiin tulkki, joka kääntäisi ihmisten tarpeet poliitikkojen kielelle. Pienituloinenkin haluaa olla oman elämänsä herra, löytää työpaikan, varmistaa toimeentulonsa, kohtuuhintaisen asunnon ja rahaa lastensa harrastuksiin.
sirpa.puhakka@kansanuutiset.fi