Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli elokuussa 197 000 työtöntä. Määrä tuntuu pieneltä, kun sen suhteuttaa siihen, että käynnissä on ehkä Suomen historian pisin rauhan ajan taantuma. Työ- ja elinkeinoministeriön neuvotteleva virkamies Pekka Tiainen sanoo Palkansaajien tutkimuslaitoksen Talous & yhteiskunta -lehdessä, että näin on käymässä, kun vertailukohdaksi otetaan se, miten nopeasti edellisen huipun taso saavutetaan. Vuoden 2008 tasolle päästään hänen mukaansa ehkä vuonna 2017.
Tilastokeskus tunnistaakin vain osan työttömyydestä. Tiainen seuraa niin sanottua laajaa työttömyyttä, jossa mukana ovat myös muun muassa toimenpiteissä olevat ja työttömyyseläkeläiset. Tällöin päädytään lukuun 450 000. Suomessa vallitsee massatyöttömyys, mutta se ei liikuta samalla lailla kuin 1990-luvun lamassa.
Samaan aikaan työttömyyden kasvun kanssa aktiivista työvoimapolitiikkaa on ajettu alas ja vastuuta omasta tilanteestaan on sysätty työttömille itselleen. Työn tarjonnan lisäämisen apostolien mielestä vika on siinä, etteivät työttömät kannustu tarpeeksi hakemaan töitä. Siksi heidän tukiaan on leikattava.
Väärästä tarjontaoppidiagnoosista seuraa väärä, julma lopputulema.
Hyvä lisä tarjontapainotteiseen valtavirtakeskusteluun on Tilastokeskuksen tuore selvitys rakennetyöttömyydestä (Tieto & trendit, syyskuu 2014). Rakenteelliselle työttömyydelle ei ole yhtä virallista määritelmää. Selvityksen tehneet yliaktuaari Topias Pyykkönen ja Kelan asiantuntija Jussi Pyykkönen pitävät rakenteellisen työttömyyden taustatekijöinä puutteellista koulutusta, yli 55 vuoden ikää, pitkää työttömyyttä tai työhistorian puuttumista kokonaan vuosikymmenen ajalta, työkokemusta taantuvalta toimialalta sekä asumista taantuvalla paikkakunnalla.
Selvitys perustuu vuoden 2012 työssäkäyntitilastoon. Työttömiä Tilastokeskuksen määrittelemällä tavalla oli silloin 281 000. Pyykkösten selvityksen mukaan heistä vain 51 000:lla ei ollut yhtään rakenteellista tekijää rasitteenaan. He kärsivät suhdanne- tai kitkatyöttömyydestä, mutta 230 000 työttömän kohdalla kyse voi olla enemmän tai vähemmän rakenteellisesta työttömyydestä.
Mitä luvut tarkoittavat tarjonnan lisäämiseen perustuvan työvoimapolitiikan näkökulmasta? Pyykköset lainaavat sosiaalipolitiikan professoria Heikki Hiilamoa, joka on kysynyt, onko aktivointitoimenpiteiden kohdalla kyse pelkästään rankaisemisesta, kun suurella osalla työttömistä on taustalla rakenteellisia työllistymistä heikentäviä tekijöitä.
TEMin Pekka Tiainen sanoo asian vielä jyrkemmin: kyseessä on julma ajattelutapa, koska juuri näitä työttömiä varten ei työpaikkoja ole, ”jolloin väärästä tarjontaoppidiagnoosista seuraa väärä, julma lopputulema, vielä pahempi syrjäytyminen”.
Tiaisen mielestä olennaista on työttömyyden katkaiseminen yhteiskunnan toimesta. Työttömyysturvan muuttuessa palkaksi ja verotulojen kasvaessa se on myös edullista eikä lisää yhteiskunnan nettovelkaa. Näin ei kuitenkaan Tiaisen mukaan toimita, koska vallalla on markkinaliberalistinen ajatusmaailma.
Työttömyys näyttää pysyvän korkealla tasolla ainakin koko tämän vuosikymmenen. Oma syy, pesee oikeisto kätensä.