Kuopiossa, Valkeisenlammen rannalla seisoo Aleksandr Puškinin patsas. Miten venäläinen runoilija on joutunut Savon sydänmaille, kalakukkojen keskelle?
Väitetään, että Puškin oli torjuntavoitto. Kun kuopiolaiset olivat hyväksymässä ystävyyskaupunki Pihkovan tuputtaman V. I. Leninin patsaan ja antamassa vastalahjaksi U. K. Kekkosen, vasemmistovaikuttaja Heikki Viitala sai runnottua sijalle kansallisrunoilija Puškinin ja kansallissäveltäjä Jean Sibeliuksen.
Ystävyyden juhlavuonna 1986 Puškin saapui näin Kuopioon ja Sibelius lähti Pihkovaan. Jollakin rataosuudella junat ehkä kohtasivat ja herrat iskivät toisilleen silmää. Vilkuttamisesta on turha puhua, sillä kummallakaan ei ollut käsiä.
Jollakin rataosuudella junat ehkä kohtasivat ja herrat iskivät toisilleen silmää.
Puškinille suomalaiset olivat luonnon surullisia poikapuolia, mutta hänen äitinsä isoisä Ibrahim Gannibal tunsi meikäläiset olot perin pohjin. Vuodesta 1744 vuoteen 1761 saakka mustaihoinen kenraali linjasi upseereineen ja maanmittareineen Turun rauhan rajaa, jonka oli määrä kulkea pitkin Kymijokea ja Mäntyharjun reittiä ja koukata lopulta Saimaalle.
Gannibal, Pietari Suuren elävä ”kuriositeetti”, siepattiin Afrikasta, mutta suvun kotitila Mihailovskoje sijaitsi Pihkovan kuvernementissa. Puškin karkotettiin vuonna 1824 ateististen aatteittensa takia tilalle ja siellä, kaukana juoruista ja juonitteluista, syntyi maailmankuulu tragedia Boris Godunov. ”Aijai Puškin! Aijai pirulainen!” kirjoittaja ilakoi itse.
Pihkovassa on uljaita nähtävyyksiä Kremlistä alkaen, mutta kulttuurielämä pyörii yhä kuvernementtirunoilijan ympärillä. Puškinille on omistettu draamateatteri, nukketeatteri, sinfoniaorkesteri ja lepopuisto.
Moskovalainen Oleg Komov teki vuonna 1983 puistoon patsaan, jossa Puškin ja hänen hoitajansa Arina Rodionovna poseeraavat vierekkäin, sillä iäkäs maaorja – mahdollisesti inkeriläinen tšuhna – seurasi isäntäänsä Mihailovskojeen.
Pihkovan Runoilija ja talonpoikaisnainen ja Madridin tolppaan nojaileva Puškin koulivat Komovia niin, että Kuopion rintakuvasta tuli jo erittäin näköinen.
Meidän aikamme kuopiolaiset ovat kutsuneet Puškinia unohdetuksi pronssisoturiksi, ja nuorta kapinallista on kunnioitettu paitsi kukkasin myös silmänreiällisellä Pussy Riot -myssyllä.
Puškinilla ja Pihkovalla oli ilmeinen kytkös, mutta Sibeliusta yhdisti Kuopioon vain Aino-rouva, kuvernööri Alexander Järnefeltin tytär, joka asui 1880-luvulla kaupungissa.
Kun Sibeliukselle ei kuopiolaista veistäjää saatu, oli turvauduttava nurmijärveläiseen Toivo Jaatiseen. Tämä voitti Helsingin monumenttikisan alkukierroksen, vaikka Eila Hiltunen urkupillit lopulta hitsasikin.
Jaatisen luonnoksesta irrotettu pää matkasi siis Pihkovaan ja kohta toinen pää, kaiketi kopio, pystytettiin Kuopion Musiikkikeskukseen.
Sibeliuksen päätä ei nostettu Pihkovassa jalustalle, vaan ratkaisuna oli neuvostotyylinen betonimuuri, kuin häpeäpaalu, jonka reiästä säveltäjän mahtava kallo puskee esiin.
”Pää suuri, otsa leveä, tukka edestäpäin töyhdöllä”, Juhani Aho kuvaili Päivälehdessä Sibeliusta. Vähän aiemmin hän oli aikonut miehen – kilpakosijansa – tosin ampua, mutta molempien onneksi kaksintaistelu peruuntui.
Entä tunsiko Sibelius Pihkovaa, Velikajajoen valkoista, ikiaikaista, legendan mukaan Olga Venäläisen perustamaa kaupunkia?
Ylhäinen viikinkineito Helga – kastettuna Olga – nai Kiovaa hallinneen Igorin ja kääntyi vuonna 955 Konstantinopolissa ensimmäisenä ”venäläisenä” kristinuskoon. Krimin valtausta on perusteltu Olgan pojanpojan kasteella, mutta jos eka kerta omistuksen sinetöi, Vladimir Putinin pitäisi vaatia Turkkia.
Mitä tulee Pihkovaan, siitä kasvoi Novgorodin alakaupunki ja vauras hansakaupunki: Venäjän portti Baltiaan. Pietari-Varsova-radalla Pihkova oli tärkeä solmukohta, jonka kautta myös Sibelius matkusti länteen, lähinnä Berliiniin.
Junan vislattua pois Helsingistä Sibeliusta odottivat Viipuri, Pietari, Pihkova, Väinänlinna (Daugavpils) ja Kaunas. Sitten seurasivat vähän oudommat asemat: Insterburg (Tšernjahovsk), Allenstein (Olsztyn), Thorn (Toruń), Posen (Poznań) – ja viimein Berliini.
Näiden matkojen ansiosta Sibeliuksesta tuli ”Sibelius”, pikajuna, jolla reissattiin 2010-luvulle saakka Helsingin ja Pietarin väliä. Leningradin juna oli ”Repin” ja Moskovan juna on yhä ”Tolstoi”, joten arvovaltaiseen seuraan säveltäjämme toki pääsi.
Pietarissa Sibelius vieraili todistetusti joulukuussa 1906, sillä hän johti omin käsin Pohjolan tyttären kantaesitystä. Mariinski-teatterin orkesteri oli hyvässä vedossa ja kalevalaisessa fantasiassa havaittiin ”paimentolaisen maanläheisyyttä, esiaikaista röyhkeyttä ja riemun tuntoa”.
Sibeliuksen 150-vuotisjuhlia vietetään alkaneena vuonna Yhdysvaltoja, Brasiliaa, Japania, Kiinaa ja Australiaa myöten. Vaikka Suomen Pietarin instituutti tekee, mitä tehtävissä on, Venäjällä ei yleistä juhlahumua ole luvassa.
Ja miksi olisikaan, kun Finlandia, säveltäjän kuuluisin teos, on läimäys päin sensoreiden ja despoottien kasvoja.
Alun perin Finlandia oli taustamusiikkia Eino Leinon ja Jalmari Finnen historialliseen kuvaelmasarjaan, jolla protestoitiin Päivälehden ilmestymiskieltoa vastaan.
Kuvaelmasarjan finaalia kutsuttiin milloin Suomeksi, milloin Vaterlandiksi, mutta lopulta Sibeliuksen kirjeystävä Axel Carpelan keksi, että ainut oikea nimi oli Finlandia, olihan Anton Rubinsteinilla Rossija ja Franz Lisztillä Hungaria.
Finlandian ensimmäiset sanat sepitti vuonna 1919 New York Timesin suomalaislähtöinen toimittaja Yrjö Sjö-blom. Oopperalaulaja, vapaamuurariveli Wäinö Solan
sanoitukseen (1937) Sibelius suhtautui jo innostuneemmin eikä nähnyt ongelmaa siinä, että kuorolle sovitettu hymni kantaesitettiin Pyhän Johanneksen Loosissa Helsingissä.
V. A. Koskenniemen sanat (1940) olivat hävityn talvisodan ja hävityn jatkosodan välissä turhankin voitonriemuiset, mutta laimeilta ne vaikuttavat verrattuina
Finlandiaan, jossa kajautellaan: ”Hail to Biafra!”
Kenian musta Mannerheim nostatti niskavilloja pystyyn, mutta 1960-luvulla tunnettiin myös musta Finlandia, Biafran kansallislaulu. Loppupeleissä nälkäinen Biafra ei isäntämaastaan Nigeriasta kuitenkaan vapautunut.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.