19.2.2012 17.06

Viikon ajatus

Tiia Aarnipuu

Kotibussissani on pieni neonmainoskyltti, jossa juoksee pikavippien ja kaalimatojen välissä myös niin sanottu viikon ajatus. Virkkeet ovat yksinkertaisia ja pateettisia, kuten nyt esimerkiksi tämä viimeviikkoinen: ”Ole erityisen kiinnostunut tästä hetkestä, sillä siinä vietät koko elämäsi”. Sitä minä siinä istuessani tuijotin ja voin vähän pahoin, niin kuin voi käydä, jos lukee bussissa.

Ole erityisen kiinnostunut tästä hetkestä, sillä siinä vietät koko elämäsi.

Ja tämän minä sitten yhtäkkiä muistin lauantaina Karhupuiston Kulmakahvilassa. Esikoiseni oli löytänyt kalenteristaan tyhjän kolon etävanhempaansa varten siitä huolimatta, että oli menossa viettämään 18-vuotissyntymäpäivänsä iltaa ystäviensä kanssa. Istuimme sulkeutuneina yllättävän rauhalliseen hetkeen kaiken hälyn keskellä: hyväntuulinen ja elämännälkäinen nuorukainen ja tämän äiti, myös hyväntuulinen ja hivenen aikuisemmalla tavalla elämännälkäinen.

Vaikka kysymys on vain numeroista ihmisten keksimässä ajanlaskussa, ovat lasten syntymäpäivät tuntuneet minusta aina voimakkailta muutoksen hetkiltä. Tämä pätee myös oman lapsuuteni merkkipäiviin. Jokainen synttärijuhla tönäisi askeleen lähemmäs sitä, mitä olisi olla ”iso”. Numeroihin kätkeytyi salaisuuksia ja jotkut iät vaikuttivat jo etukäteen lupaavammilta kuin toiset.

Äitinä numeroiden ja ikävuosien salaisuuksia katselee toisesta vinkkelistä, mutta eivät ne mihinkään ole kadonneet.

Täysi-ikäisten joukkoon siirtyminen pitää tietysti sisällään erityisiä merkityksiä. Muistelin lauantaina pojalleni, miten tärkeältä se ensimmäinen laillinen viinilasillinen minusta maistui – varsinkin kun töölöläisravintola tarjosi syntymäpäiväsankarille. Kovin isoksi en silloin itseäni tuntenut, pikemminkin päinvastoin: oletin, että aikuisuus tuntuisi jollain oleellisella tavalla erilaiselta. Että jonain päivänä huomaisin ylittäneeni rajan, tuntisin kuuluvani uuteen ryhmään, muuttuneeni toisenlaiseksi.

Tuota päivää odotellessani jätin muun muassa lukion vanhojentanssit kokonaan väliin, koska olin niin tavattoman viisas ja kyyninen. Tavallaan olin toisaalta ommellut itselleni mekonkin. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin riemuitsen siitä, ettei esikoiseni ole pelännyt hukkaavansa itseironiaansa ja kriittistä katsettaan tanssitreeneihin tai pukuvuokraamon sovituskoppiin.

Lapseni. Haluan antaa sinulle kolme ajatusta. Tee näillä mitä haluat tai laita hyllylle odottamaan:

Aikuisten maailma ei ole niin kovin erilainen.

Pateettisuus on uusi ironia.

Ole erityisen kiinnostunut tästä hetkestä, sillä siinä vietät koko elämäsi.

Kirjoittaja on tietokirjailija Hattulasta.