Itserakkaan kekselikön elämänhuumaus

Juha Drufva

Virikkeelliseen innoitukseen eli inspiraatioon vetoaminen saattaa olla myös kätkettyä yliolkaista vastuuttomuutta.

Niin taide, tiede kuin elämäkin haluavat yksinkertaistaa tehtäväänsä olettamalla naiivisti, ettei tarvitse piitata seurauksista. Kunhan vain on uutta luova kekselikkö.

Luomistyössä ihminen siirtyy joksikin aikaa ”arkihuolista” inspiraation, sulosointujen ja rukousten maailmaan. Tämän seurauksensa taiteesta voi tulla pateettista, uljasta ja itsevarmaa.

Samalla se voi loitontua elämästä, joka ei pysy tämän arjen yläpuolelle ylevöitetyn sublimoinnin tasalla.

”Siihen emme kykene,” sanoo elämä, ”se on taidetta, meillä taas on vain arkinen proosamme.”

Kun ihminen on taiteessa eikä elämässä, todellisuus halkeaa kahtia arkiseen elämään ja ylevän juhlavaan taiteeseen.

Tätä ongelmaa yritti ratkaista monen muun ohella 1920-luvulla unkarilainen kirjallisuustutkija Georg Lukács (1885–1971).

Hänen mukaansa arkielämä synnyttää spontaania materialismia ja urautuu rutiininomaisiin toimintamalleihin.

Arkielämässä tarvitaan välitöntä tietoa todellisuudesta, arkiajattelua, joka mahdollistaa tavoitteellisen toiminnan, jotta astiat tulee tiskattua ajallaan ja lapset vietyä kouluun.

Teoria ja käytäntö eivät todellisessa arkielämässä eroa toisistaan. Taiteen perustehtävä on arkielämän todellisuuskuvien ja perusoletusten ranttaliksilaittaminen.

Mikä sitten voisi olla se joka paikassa tavattava jokamies ja –nainen -subjekti, joka voisi kumota arkielämän ja kohottaa sen laadullisesti korkeammalle tasolle tanssiessaan keittiönsä lattiamaton tasalla olevien tähtien(sä) kanssa?

Debatti, arjen asioiden julkinen käsittely voisi arjen tasalla kuvata hienostunutta dialektiikkaa paremmin, miten esimerkiksi kahdella unkarilaisella on debatissa aina kolme mielipidettä.

Millaisilla taiteen keinoilla arjen välitön sidonnaisuus sitten todellisuudessa kumoutuisi? Tähän Lukács antoi vinkin; taiteen tehtävänä on kumota ihmisen arkiminuus ja ilmaista persoonallisen identiteetin etsintää.

Lucácsin pohdiskellessa näitä taiteen ja arjen eroavuuksia, 1950-luvulla syntynyttä amerikkalais-tyylistä nuoriso- ja populaarikulttuuria ei vielä ollut olemassa.

Romantiikka nosti jälkihöyryissään jalustalle maailmaan tyytymättömän narsistisen nuorukaishahmon.

Maailmassa ei ollut hänelle tarjolla riittävästi nautintoja ja polttavaa rakkautta. Kaiken keskipisteeksi asettui tyydyttämätön rakkaus. Elvistely.

Päinvastoin kuin perinteinen traaginen sankari, narsistinen nuorukaishahmo tahtoi asettaa kaiken huomion keskipisteeksi murrosikäisen egonsa. Eksistentialistiset kysymyksenasettelut ja pohdinnat saivat väistyä mieltä kuohuttavien fiilisten tieltä.

Vapautuiko taide samalla vastuusta, kun tämä maailmaan tyytymätön nuorukaishahmo otti individualistisen vapauden ilmaistakseen todellisuutta miten lystää?

Estetiikan ja etiikan välinen suhde ainakin hämärtyi.

Schopenhauerin ylistämää kaikista tavoitteista vapaata esteettistä olotilaa Thomas Mann arvosteli siitä, että todellisuudessa se on muista ihmisistä erkanemista, jossa kuvitellaan ulkomaailman olevan pelkkiä minän mielteitä.

Silloin saamme jättää jäähyväiset perinteiselle sivistykselle. Se merkitsee itseriittoisen kekselikön voittoa kulttuurista.

Sarja päättyy.