24.12.2011 15.24

Kreikkalainen jouluvuohi

Pirjo Hämäläinen

Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi. Niinhän sitä luulisi, mutta jos Juicen myöhemmin laulama Viidestoista yö sattui olemaan tuttu, jouluryyppääminen ei vielä Nuuttina loppunut.

Entisaikain juomarit keksivät venyttää joulukautta omatekoisilla kertauksilla, jotka tuovat mieleen Harold Ramisin elokuvan Päiväni murmelina. Viikko vieri, mutta krapulaiset heräsivät aina vain samaan Nuuttiin.

Ensin oli menossa Hiiva-Nuutti, sitten Sakka-Nuutti, Tuhka-Nuutti, Halla-Nuutti, Kur-Nuutti, Nuutinnuutti tai mitä nyt ikinä ideoitiinkaan. ”Keruuti, heruuti, peruuti, hurra, nurra ja nurrannuppi”, pahimmat kaljahessut ajanlaskuaan sorauttelivat.

Mikäli maksa kesti, asialliseksi ryyppääminen muuttui taas kuuden päivän kuluttua, sillä kansa vietti vanhaa Nuuttia heti loppiaisen jälkeen, mutta virallisessa almanakassa Nuutin nimipäivä oli vasta kolmastoista tammikuuta.

Kun laupias Luoja ja esivalta olivat antaneet vuoden kosteimpia päiviä kaksin kappalein, oluttuoppi kainalossa remuava rahvas kehitti oman pohjoisen karnevaalinsa, josta ei puuttunut pukkia eikä paronia, ei riettautta eikä ristiinpukeutumista.

Sarviotsaiset, tekopäiset ja haravilla aseistetut nuuttipukit hoipertelivat pitkin kylää ja vaativat äänekkäästi olutta. Jos pyyntöön ei suostuttu, noettiin kädensijat, tukittiin savupiippu tai kaadettiin ulkohuussi. ”Kaikki hyviä taloja ja yks on paska”, pukit kuorossa mölisivät.

Kun joulupukki kopistelee olohuoneeseen, tunnelma vaihtuu nopeasti. Me olemme pukin paikallisesta urheiluseurasta tilanneet, mutta vaistoamme silti, että tulija on kotoisin aikojen takaa, ihmiskunnan muinaisista mysteereistä.

Vuohi, joka on pienenä vohla, nuorena kurmu, naaraana kuttu, uroksena pukki ja leikattuna salkko, on tuotantoeläimistä ensimmäinen, mikä näkyy varhaisten sivilisaatioiden uskonnoissa, tavoissa ja taiteissa.

Kreikassa pukin, tragoksen, katsottiin edustavan himokkuutta ja mieskuntoa ja sille viritetyistä lauluista syntyi pukkinäytelmä, tragedia.

Näytöskappaleiden rinnalla esiintyi villiä pukkiriehuntaa: viininjumala Dionysoksen perässä ravasivat satyyrit sarvet päässä ja häntä takapuolessa ja näiden kannoilla elävät ihmiset, eritoten hurmokseen saakka humaltuneet naiset.

Joulupukki tunnetaan ympäri maailmaa, mutta Suomi taitaa olla ainut maa, missä ilmielävä pukki astuu lahjasäkkiä laahaten ihmisten koteihin.

Ulkomuodoltaan pukin kaltaisiksi kuviteltiin paitsi satyyrit myös itse Pan, jolla oli jo lapsena niin parrakkaat kasvot, että hoitaja säikähti ja meni paniikkiin. Kristinusko teki pukista pirun.

Suomessa ei enää 1800-luvulla vuohia juuri kasvatettu. Satakunnassa vuohitalous säilyi pidempään ja jollakulla muorilla saattoi olla muuallakin vuohi, köyhän lehmä, mutta enimmäkseen pukki oli jo tuolloin kiertuenäytelmien hahmo, nuuttipukki, tapanipukki, köyripukki, kekripukki. Keripukki eli skerpuuki ei kuitenkaan kuulu joukkoon.

Joulupukki on pukkiveljistä nuorin, mutta hänelläkin oli meidän lapsuudessamme kreikkalainen profiili. Karvanuttu ja valkoparta olivat perua oikealta vuohelta ja kauhistuttava naamari, jonka tyhjistä silmäaukoista pukki tirkisteli, viittasi suoraan antiikin tragedioihin.

Viina ei ole pukeista koskaan kaukana. Kaksimielisesti virnistellen joulupukki jakaa isille ja äideille Alkon pitkulaisia paketteja ja takavuosina hän oli lämmikkeille niin perso, että lehdissä mainostettiin nimenomaan raittiita pukkeja.

Onko joulupukki myös irstas? Ei varmaankaan avoimesti, mutta ajatus on kyllä läsnä. Typerässä laulussa uneton Pikku-Jukka hakee karamellin ja näkee samalla vahingossa, miten äiti ja joulupukki suutelevat salissa.

Viitataanko tässä siihen, että joulupukki on seksuaalisessakin mielessä pukki? Vai onko äidistä kivaa, kun isällä on sekstatessa joulupukin vermeet päällä?

Joulupukki tunnetaan ympäri maailmaa, mutta Suomi taitaa olla ainut maa, missä ilmielävä pukki astuu lahjasäkkiä laahaten ihmisten koteihin.

Pyhästä Nikolauksesta tuotteistettu cocacola-pukki ja vielä 1960-luvulla mörissyt vuohipukki ovat hahmoina kaukana toisistaan, mutta kreikkalaiselta kulttuurialueelta molemmat ovat lähtöisin.

Nikolaus syntyi Patarassa, joka on Rhodosta vastapäätä Turkin Rivieralla, mutta joulupukin syntymäpaikkaa ei matkaoppaissa mainita. Pukkiriehat ovat levinneet useita reittejä ja yksi näyttäisi kulkevan Mustanmeren rantamien ja Venäjän kautta Suomeen.

Venäläisissä naamiohuveissa temmelsi joulun aikaan vuohia, kurkia ja karhuja. Kiertäjiä oli puhdasmielisistä koljada-laulajista nuuttipukkien kaltaisiin mellastajiin.

Suomessa länsilähtöinen rituaalisika esiintyy piparipossuissa, Venäjällä vuohi, ”koza”, elää ”kozuljoissa”, eläimenmuotoisissa leivonnaisissa. Nykyisin ”koza” tarkoittaa myös rokkareiden suosimaa enemmän tai vähemmän rivoa käsimerkkiä, suomeksi pirunsarvia.

Kiertuepukit ja muut taloon tupsahtavat olennot ovat primitiivisiä näyttelijöitä. Teatteri on aina sepitelmää, kuten järjen tasolla ymmärrämme, mutta tunteen tasolla eläydymme tapahtumiin ja pidämme epätotta totena.

Joulupukissa on niin paljon muinaisten aikojen magiaa ja naamioitumisen mukanaan tuomaa lumovoimaa, että on oikeastaan sama, uskooko lapsi vai ei. Tieto ei hänen silmiensä tuiketta himmennä.

Entisaikain juhlamenot vaikuttavat eriskummallisilta, jos niiden näytelmällinen luonne unohdetaan. Moni oppinut onkin joutunut harhaan, kun rahvaan puskafarsseja on lähestytty vakaina perinnäistapoina.

Nuorena viinaan kuollut satututkija Eero Salmelainen selittää vuoden 1852 kertoelmassaan, miten pyhäinpäivän aattoiltana pihalle saapuivat pyhät miehet, vainajat. Isäntä otti heidät yksin vastaan, johdatti lämpimään saunaan ja huolehti siitä, että ruokaa ja juomapuolta oli riittävästi.

Seuraavana iltana isäntä houkutteli pyhät miehet ulos saunasta kulkemalla itse edellä ja läikyttämällä polulle viinaa ja olutta. Vainajien kaikottua perheenjäsenet riensivät tarkistamaan, olivatko ruuat huvenneet ja kelluiko saaveissa kylpemisen jäljiltä vihdanlehtiä.

Juomat olivat taatusti lopussa, sillä koko hiuksia nostattava operaatio tuntuu miesten juonelta, jonka turvin saunassa ryypiskeltiin ilman vaimon saarnoja ja lasten huokauksia. Valveutuneimmat kyläläiset puhuivatkin ”saunanlämmittäjistä” kulmiaan merkitsevästi kohottaen.

Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.