Mediamaailman tuulimyllyt

Juha Drufva

Kristinusko joutui alkuvuosisatoinaan kilpailemaan antiikin filosofian kanssa uskottavuudestaan yrittäen todistella kantavansa ainoaa oikeaa totuutta maailmasta, elämästä ja jumalasta.

Päästyään voitolle 400-luvun lopulla Rooman valtakunnan romahdettua, kristinusko ei enää sietänyt vastakilpailijoita ja jähmettyi dogmeiksi tuhanneksi vuodeksi, kunnes 1500-luvulla sitä yritettiin elvyttää ja uudistaa.

Nouseva porvaristo joutui taistelemaan aateliston kulttuuria ja arvoja vastaan 1600–1700 -luvuilla kunnes1800-luvulla teollisuuskapitalismin saadessa yliotteen ja rahavallan päästyä niskan päälle, porvariston kulttuuri-innostus alkoi hiipua.

Thomas Mannin mukaan J.W. Goethe (1749–1832) oli viimeinen klassisen humanistisen kulttuurin edustaja ennen laskelmoivan hyödyn aikakauden esiinmarssia.

Työväenluokka ei kyennyt kulttuurisesti ylittämään klassisen porvarillisen kulttuurin saavutuksia eikä tarjoamaan sille kestävää vaihtoehtoa, vaikka Neuvostoliiton alkuaikoina siltä vaikuttikin. Työväenluokka sulautui rahan, yksityisautoilun, urheilun ja massamedian myötä rahan laskelmakulttuuriin hiljentyen kuuntelemaan rahan mahtikäskyjä, joka on sekoitus kalvinistista uskontoa ja koronkiskomisen matematiikkaa.

Kristinuskon ja juutalaisuuden tavoin kivettynyt ja paikalleen jämähtänyt islam on syönyt kulttuuriset eväänsä. Missä siis on itämässä uuden kulttuurin alut, jotka poikkeaisivat edellä mainituista?

Vai onko rahan ja varallisuuden hankkimisen imu niin vahva, että se vetää itseensä kaikenlaiset kulttuuriset vaihtoehtoyritykset mustan aukon tavoin?

Onko rahan mahdin kulttuurinen logiikka ylittämätön, kun se tekee kaikesta myytäväksi tarkoitettua tavaraa? Medioiden puhelias maailma ei edes yritä kätkeä kultaisen vasikan palvontaa kuten kristinusko uskotteli tekevänsä.

Aikakautemme tilanne kulttuurisessa pysähtyneisyydessään muistuttaa sitä, mitä V. Tarkiainen kuvaa 1918 ilmestyneessä Cervantes -elämäkerrassa.

Cervantes joutui käärimään ruoskansa puuvillaan ja oli lyövinään sillä aivan toista kuin mihin iskunsa tarkoitti.

Hän pani rohkeimmat aikalaisoloja kritisoivat lauseet hullun suuhun ja antoi tämän tehdä arveluttavia tekoja, koska asianomaista pidettiin syyntakeettomana.

Kun lyöntejä sateli naurun kajahdellessa, ei kukaan naurajista huomannut, että siinä ruoskittiinkin hänen omia heikkouksiaan, kansallisia, yhteiskunnallisia ja uskonnollisia ennakkoluulojaan.

Don Quijote on satiiri ritariromaaneista, eli oman aikansa valtamediasta. Entäpä jos tämän päivän median suurkuluttaja istutettaisiin donquijotemaisesti Rosinantensa selkään ja laitettaisiin maailman tuulimyllyjä vastaan omien mielikuviensa ja Sancho Panzan saattelemana, millaisen seikkailun saisimme nähtäväksemme? Vieläkö se naurattaisi 400 vuoden kuluttua?

Tarkiaisen mukaan katolisen kirkon sensorit kuurnitsivat Don Quijotesta muutaman hyttysen, mutta nielivät sen muuten kokonaisena kuin kamelin karvoineen päivineen.

Samantapaisen määritelmän voisi antaa tämän päivän median harjoittamasta yhteiskunta-, kulttuuri- ja pääomakritiikistä.