9.12.2011 20.08

Maan poveen mahtuu aina

Pirjo Hämäläinen

Kaiken elollisen on kerran kuoltava, vain turritopsis on kuolematon. Turritopsis elää ikuista elämäänsä valtamerissä: vuoroin se leijailee kellomaisena meduusana, vuoroin se törröttää pohjassa jurona polyyppina.

Vaikka meduusan kuuluisi lisäännyttyään kuolla, turritopsis palaa polyypiksi ja aloittaa alusta. Kuka pystyy laskemaan merellä vastaan hulmuavan hyytelökellon iän? Onko se nähnyt luomisen viidennen päivän ja ollut paikalla, kun ihmistä kuudentena maan tomusta puserrettiin?

Kuolema tuli maailmaan arvaamattoman varhain. Muutaman tovin ensimmäiset ihmiset ehtivät Eedenin puutarhaa hoitaa, kun heille sattui vahinko. Vastaluotuina Adam ja Eeva eivät jaksaneet sääntöjä muistaa ja niin he erehtyivät poimimaan hedelmiä puusta, johon ei ollut lupa koskea.

Hyvän ja pahan tiedon puu oli kenties varattu taivaalliselle hoviväelle, mutta kun ihmiset sen hedelmiä haukkasivat, he pääsivät osallisiksi jumalallisesta tiedosta, he löysivät moraalin ja saivat kyvyn kyseenalaistaa, etsiä ja epäillä.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan ihmisen tuli olla harmiton ja kesy kuin kaniini, mutta yksi ratkaiseva erehdys teki ihmisestä lopullisesti ihmisen, älyllisen ja ristiriitaisen olennon, jolla on halu ja kiihko muuhunkin kuin kukkien kasteluun.

Hinta oli tietysti kova, sillä ihminen menetti kuolemattomuutensa. Mutta oliko kuolema sittenkään täysin uusi ilmiö? Jos Eedenin eläimet söivät heinää, heinä kuoli. Jos eläimet jättivät syömättä, ne kuolivat itse.

Epäonnisen hedelmänpoiminnan jälkeen kuoleman varjo laskeutui joka tapauksessa koko maailman ylle. Ainoastaan turritopsis lymysi niissä luotaamattomissa syvänteissä, joissa myös myyttinen merihirviö Leviatan telmi, eikä varjo siihen ollenkaan osunut.

Kuolema ei lähetä enää enteitä. Kun nuori tätini meni 1950-luvun alussa naimisiin ja kuoli pian sen jälkeen, hänen morsiuspukunsa ennusti isoäidilleni murhenäytelmää. Isoäiti ei voinut vintillä riippuvaa pukua väristyksittä katsoa, sillä sen valkoinen väri toi liian elävästi mieleen ruumisarkun.

Pohjois-Venäjällä häillä ja hautajaisilla ei ollutkaan suurta eroa. Jos vainaja oli naimaton tyttö, hänet puettiin morsiuspukuun ja hänelle laulettiin häälauluja. Joku tuttu poika sai esittää sulhasen raskaan roolin.

Isoisä kuoli aivan 1950-luvun lopussa lumien sulamisen aikaan, ja kookas siniharmaa lintu kävi lintulaudalla asiasta ilmoittamassa. Näin olennon omin silmin ja etsin lajia Linnut värikuvina -kirjasta, mutta vain sinisuohaukka osui vähän sinne päin.

Sinisuohaukka pesii kuitenkin Lapissa ja Kainuussa eikä suinkaan Kymenlaaksossa, joten linnun täytyi olla perinteinen turmantuoja, kohtuuttoman varhainen käki. Näin uskoin monta vuotta.

Kesäkuussa 2008 tapahtui jotakin erikoista. Valkealan Selänpäässä, viiden kilometrin päässä kodistani, nähtiin sinisuohaukka. Mikäli se ei ollut psykopompos, sielulintu, yliluonnollinen kokemukseni saattoi pysyä nippanappa luonnollisen rajoissa.

Kun äitini tasan vuosi sitten kuoli, kukaan ei aavistanut mitään. Puhuin neljä tuntia aiemmin äidin kanssa puhelimessa ja melkein kiusaannuin hänen kovaäänisistä ja suorasukaisista kommenteistaan.

Äiti oli tosin sairaalassa, mutta sinne hänet oli tuotu edellisenä iltana tavanomaisen kompastumisen takia. Jos tasapaino petti, äiti ei päässyt omin neuvoin ylös ja normaali menettely oli kutsua turvarannekkeen avulla ambulanssi.

Normaali? Tarkkaan ottaen mikään ei ollut äidin elämässä enää normaalia. Me lapset pohdimme jatkuvasti, mistä ambulanssimiehet taloon menivät. Itse olin sitä mieltä, että he kulkivat kellariluukun kautta, veljeni taas uskoi saranoiden irrottamiseen.

Muistisairaus sai äidin kuvittelemaan, että hänen lompakostaan oli viety rahat. Kaksi tuntematonta miestä oli tullut soittamaan puhelimella ja sillä aikaa kun toinen soitti keittiössä, toinen penkoi tuvan kaapista lompakon ja noukki sieltä setelit. Äiti laahusti rollaattoreineen siinä välissä.

Tarina voisi olla tottakin, mutta kun pikkurahapurkista hävisivät myöhemmin kolikot, mustat haaskalinnut raatelivat ikkunan alla villavan koiran ja talossa alkoi vilistää kotitonttuja, jotka sekä auttoivat että tekivät kiusaa, mitään soittavia miehiä ei yksinkertaisesti ollut.

Vastalauseistani huolimatta oveen asennettiin vetolukko, sillä äiti ei voimattomilla käsillään pystynyt avainta kiertämään. Jos äiti siis makasi kaatuneena lattialla, kukaan ei päässyt sisälle.

En tiedä, mitä kaikkea sekasotkua tapahtui, mutta jonakin yönä paikalla olivat myös poliisit, jotka valaisivat ikkunoiden läpi huoneita. Vai vaatiiko saranoiden irrotus aina poliisin läsnäoloa?

Kaksi päivää ennen kuolemaa äidille tehtiin muistitesti. Äiti saatiin kesällä Kouvolan muistipoliklinikan jonoon ja puolessa vuodessa asia oli edennyt niin pitkälle, että kotisairaanhoitaja saapui lomakkeineen äidin pakeille.

Jos äiti ei olisi itse käynnistä kertonut, me muistipoliklinikan tilanneet emme olisi siitä ehkä kuulleetkaan. Muistitestin yhteydessä kysytään myös omaisten näkemystä, mutta äiti oli ilmoittanut omaisekseen maalaisserkkuni eikä esimerkiksi veljeäni, joka on iäkkäiden masennukseen erikoistunut psykiatri.

Otin ratkaisusta nokkiini ja jäljitin pikavauhtia kotisairaanhoitajan. Tämä paljastui hyväsydämiseksi hupsuksi, jonka mielestä äiti oli niin ihanan kultainen ja niin mainiosti omillaan pärjäävä harmaahapsi.

Kävikö ilmi, että äiti elää hallusinaatioiden vallassa? Että ikä- ja sukulaissuhteet ovat hämärtyneet? Että pieninkin muutos tuntuu pyörryttävältä kaaokselta? Että äiti puhua palpattaa yksin, tauotta, täysillä ja myös yöllä valvoessaan? Että nukkumaanmeno vie pakkorituaaleineen yli kaksi tuntia?

No, ei käynyt. Kotisairaanhoitaja oli ällistynyt, sillä äidin lähimuistissa ei ollut vikaa ja hän oli selvinnyt testistä hyvin.

Oletin, että äiti pääsisi nyt testin jälkeen muistipoliklinikalle, mutta hoitajan mukaan kutsu tulisi puolen vuoden kuluttua, juhannuksen maissa. Silloinhan kaikki ovat lomalla, huomautin.

Totta, hoitaja myönsi. Saattaa se mennä syksyynkin. Ei mennyt. Keskustelu käytiin tiistaina ja äiti kuoli keskiviikkona.

Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.