23.10.2011 13.29

Totuuden omistamisen sietämätön tärkeys

Tuula-Liina Varis

Nimityskin on vastenmielinen: rasvasota. Sitä nyt Suomessa kuitenkin median mukaan käydään. Rintamat ovat selvät. Toisessa rintamassa seisovat aseet tanassa ”virallisen” ravitsemusideologian määrittelijät ja puolustajat, toisella hyökkäävät sen kriitikot aseenaan uudet tutkimukset, jotka todistavat vallassa olevan teorian vääräksi, jopa vahingolliseksi.

Rasvoista ja hiilihydraateista on kysymys.

Perille mennen koko kansan terveydestä.

Virallisen ravitsemusideologian tukena seisoo myös lääketeollisuus, sillä veren rasvoja säätelevästä kolesterolilääkityksestä on tullut sen paras bisnes viimeiseen sataan vuoteen, todella huikea menestystarina. Sadat tuhannet suomalaisetkin napsivat kolesterolilääkkeitä tarpeeseen tai tarpeetta, jopa ennaltaehkäisevästi. Amerikoissa niitä syötetään lapsillekin. Voimakas oppositio on lääkäri- ja tutkijapiireissä noussut tätäkin ilmiötä vastaan.

Tavallinen kansalainen ei tutustu tutkimuksiin. Hän tarkkailee elämää ympärillään.

Miksi ihmiset lihomistaan lihovat, ja diabetes lisääntyy lisääntymistään, vaikka suomalaisten rasvankulutus on viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana radikaalisti vähentynyt? Miksi marketissa kevyttuotteiden, einesten ja puolivalmisteiden hyllyt kasvavat samassa tahdissa kuin käsittelemättömän tuoreruoan valikoimat supistuvat? Miksi pakastealtaissa on pikkuruinen kolo marjoille, mutta jäätelöitten, leivonnaisten, taikinoiden, perunatuotteiden ja valmisruokien valikoimat ovat mittaamattomat? Miksi leipä-, pulla- ja keksihyllyjen ja esanssinlemuisten karkkilaaririvistöjen runsaus on pökerryttävä? Mihin ovat kadonneet tuoretta lihaa ja kalaa tarjoavat palvelutiskit?

Sitä tarjotaan mitä kysytään? Vai sitä ostetaan, mitä tarjotaan?

Kansalainen katselee nuorisoa esimerkiksi elokuvateatterissa. Se tulee kuin eväsretkelle varusteinaan ämpärillinen popcornia, puolen kilon muovipussi irtokarkkeja ja puolentoista litran kokis. Hirmuinen mässytys, rouskutus ja ryystäminen alkaa jo ennen kuin valot himmenevät. Murrosikäisillä pojilla on kaljamaha, tytöillä jenkkakahvat ja isompi takapuoli kuin äidillään, vaikka mätössä on rasvaa tuskin nimeksi.

Roskaruokapaikat leviävät kuin syöpä pienimmissäkin kaupungeissa. Vielä emme ole siinä pisteessä kuin USA:ssa, jossa erään lehtikolumnin mukaan ei enää sairaaloissakaan saa muuta kuin hampurilaisia, pitsaa ja makeita jälkiruokia.

Murrosikäisillä pojilla on kaljamaha, tytöillä jenkkakahvat ja isompi takapuoli kuin äidillään, vaikka mätössä on rasvaa tuskin nimeksi.

Perässä tullaan hyvää vauhtia. Virallinen ravitsemusideologiamme ottaa nimittäin ohjeistuksensa juuri USA:sta, jossa elää maailman lihavin ja elintapasairauksia eniten sairastava kansa. Sitä on kansalaisen vaikea ymmärtää. Mikä ihmeen ideologia sitoo meidät Amerikan ravitsemuspolitiikkaan? Varsinkin kun tiedossa on, että sitä mukaa kuin amerikkalainen syömisen malli on levinnyt Aasiaan, leviävät siellä myös lihavuus ja ennen tuntemattomat elintapasairaudet.

Jokin mättää virallisessa ravitsemusideologiassa. Ja pahasti.

Enemmän kuin vilpitöntä huolta kansanterveydestä ravitsemusideologiat ovat suurta politiikkaa, jonka piirissä eri intressitahojen lobbarit vilkkaasti liikkuvat, jossa rasva- ja hiilaripuolueet taistelevat eduistaan ja vallasta, jossa rakennetaan kytköksiä elintarviketeollisuuteen, tuottajiin, lääketeollisuuteen, verkostoidutaan, sitoudutaan, sponsoroidaan ja markkinoidaan tarkoitushakuisesti.

Se ei ole mitään puhdasta peliä, niin kuin ei ole puhdasta peliä lääketeollisuuskaan, joka on saanut pelottavan mahtavan aseman kansanterveyden periaatteiden ja käytäntöjen linjaamisessa. Myös elintarviketeollisuus on merkittävä taustavaikuttaja terveysalan instansseissa ja instituutioissa. Mikä on sen suhde esimerkiksi vaikutusvaltaisimpiin potilasjärjestöihin?

On kysymys asioista, jotka vaikuttavat joka ikisen ihmisen elämään ja terveyteen, jokapäiväiseen arkeen. Siksi on erityisen vastenmielistä, että rasvasodasta on tullut arvovaltataistelua, jossa totuuden omistaminen on tärkeämpää kuin totuuden etsiminen. Varsinkin ”virallisen” teorian puolustajien taktiikkana on ylimielisyys, yksilöimätön ”kaikkiin” tutkimuksiin vetoaminen, kritiikin kuittaaminen höpöhöpöksi ja sen esittäjien motiivien kyseenalaistaminen. Toisinajattelevien lääkäreiden kokemus potilastyössä ei merkitse mitään, vielä vähemmän ihmisten omat hyvät kokemukset radikaalista ruokavalionmuutoksesta.

Tällainen arvovaltataistelu ei luottamusta lisää, eikä ainakaan kansanterveyden asiaa edistä.

Julkisesta keskustelusta syntyy vaikutelma kuin koko rasvasota olisi vain suomalainen ilmiö, jossa THL virallisesti hyväksyttyine teorioineen ja arvovaltaisine johtajineen joutuu hillitsemään kaikenlaisten anttiheikkilöiden ja muiden kyseenalaisin motiivein liikkeellä olevien rabulistien mellastusta. Tosiasiassa vanhat ravitsemusteoriat ovat järistyksen kourissa koko maailmassa, ja varmaa on, että uudet tiedot ja johtopäätökset tulevat radikaalisti muuttamaan niitä myös Suomessa.

THL ryvettyi pahasti sikainfluenssarokotusskandaalissa, kun se koko arvovallallaan aseistautui kiistämään rokotteen ja narkolepsian yhteyden. Totuus myönnettiin vasta pakon edessä. Luottamus laitokseen sai kovan kolauksen. Sairaille lapsille ja heidän vanhemmilleen arvovaltataistelu oli kohtuutonta kidutusta. Samanlaiseen arvovaltataisteluun laitoksen ei kannattaisi kivettyä rasvateoriansa kanssa.

Tieteen, myös lääketieteen ja siihen kuuluvan ravitsemustieteen historiasta löytyy paljon erheitä ja vääriä teorioita. Se on luonnollista. Luonnotonta olisi, jos uusi tieto ja uudet tutkimukset eivät kumoaisi vanhoja käsityksiä ja teorioita. Eikö juuri tieteessä ennakkoluuloton tutustuminen uuteen tietoon olisi viisauden alku, vaikka se pudottaisikin muutaman ikuiseksi oikeassaolijaksi korotetun auktoriteerin jalustaltaan?

Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.