16.7.2011 18.15

Mustanmeren helmi

Eilina Gusatinsky

Pitäisikö etsiä syitä, miksi kuumina kesäpäivinä on vaikea koota ajatuksiaan? Todennäköisesti helle sulattaa paitsi jäätelön myös aivoja. Tekee mieli etsiä varjoisa paikka ja olla tekemättä mitään. Mutta onnistuuko se?

Kävin ennen juhannusta Ukrainassa. Kiovassa ja Odessassa järjestettiin 13. Maailman venäjänkielisen lehdistön kongressi, mihin tuli lähes 300 toimittaja noin 60 maasta. Viimeksi kävin Kiovassa tasan kymmenen vuotta sitten ja samasta syystä. Sää suosi meitä tälläkin kertaa, antoi mahtavat puitteet tapaamisille ja keskusteluille.

Avajaiset pidettiin Kiovassa ja niihin osallistui Ukrainan presidentti. Oli mielenkiintoista seurata paikallisten toimittajien työskentelyä. Oli paljon nuoria, joita toimitukset olivat lähettäneet seuraamaan kongressia. Kukaan niistä, joiden kanssa keskustelin, ei vaivautunut selvittämään etukäteen, mitä he tulivat seuraamaan. Ehkä sen voi selittää sillä, ettei kongressi ole ollut kiinnostava aihe ukrainalaisille – he tulivat kuuntelemaan Janukovitšin puhetta.

Maan päämies käyttäytyi kuten poliitikot yleensä, puhui tarpeeksi pitkään sanomatta mitään. Presidentti poistui ja – oletan – maan tavan mukaan turvallisuusmiehet eivät laskeneet ketään pois salista viiteen minuuttiin, jotta Janukovitš saisi jatkaa matkaansa. Samana päivänä saattoi lukea nettilehdistä, että meidät oli lukittu saliin puoleksi tunniksi ja siitä me, ulkomaalaiset toimittajat, meinasimme saada paniikkikohtauksen.

Jotkut ukrainalaiset toimittajat huomasivat myös itse kongressin. Pääsimme puhumaan venäjänkielisen lehdistön tilasta heidänkin kanssaan ja pohtimaan tulevaisuutta. Vaikka elämme eri maissa, monet asiat ja huolenaiheet yhdistävät Latviassa, Maltalla, Kreikassa, Georgiassa tai Ukrainassa ilmestyviä lehtiä.

Onko pakko antautua markkinavoimille ja skandaalihaluiselle yleisölle? Vai onko se rahan-ahneiden luoma myytti, että lukijat suostuvat maksamaan ainoastaan sellaisesta julkaisusta, joka pystyy viihdyttämään ja samalla pakottamaan kulutukseen? Miten käy venäjänkielisille lehdille maissa, joissa kohderyhmä tavallaan pakotetaan assimiloitumaan ja nuori sukupolvi siirtyy nettiin?

Odessa yllätti positiivisesti. Aurinkoisen rantakaupungin meno oli rento, ihmiset mielettömän ystävällisiä, nuoret – kohteliaita.

Kävi myös ilmi, että monet matkan aikana tapaamani aikuiset ovat huolissaan lastensa kielitaidosta. Koulut pyritään muuttamaan ukrainankielisiksi, mutta kanssakäyminen pysyy venäjänkielisenä, joten nuoret jäävät puolikieliseksi. Venäjä sujuu suullisesti – kirjoittaminen ei. Ukraina jää monille passiiviseksi kieleksi.

Opetuksen taso puhutteli, mutta myös nykymaailman elämän arvot. Kiovassa 22-vuotias taksikuski kertoi tarinansa. Hän opiskeli autoalan ammattikorkeakoulussa viisi vuotta eikä edes harjoitteluaikana pääsyt koskemaan yhteenkään auton moottoriin. Kuriositeettina hän kertoi naapuristaan, joka möi kesäpaikan 50 000 taalalla ja saman tien osti auton, joka maksoi 40 000 taalaa.

”Eikä hän pääse ajamaan sillä, koska hänellä ei ole varaa siihen,” nauroi taksikuksi ja totesi vakavana perään, että näin eletään siellä päin – pyritään näyttämään eikä olemaan. Elämä kallistuu kovaa vauhtia. Tulevaisuuden näkymät ovat hyvin synkät. Nuoret pyrkivät töihin ulkomaille vaikka monet ymmärtävät, ettei sielläkään kukaan odota heitä.

Odessa päinvastoin yllätti positiivisesti. Aurinkoisen rantakaupungin meno oli rento, ihmiset mielettömän ystävällisiä, nuoret – kohteliaita. Kauppajonossa takanani seisoivat teinipojat ja keskustelivat keskenään. Yksi käytti kirosanaa, minä vahingossa käännyin katsomaan häntä. Nuori huomasi hämmästynen katseeni ja heti pyysi anteeksi, mikä hämmensi minua vielä enemmän.

Odessalaiset ovat myös kekseliäitä yrittäjiä. Monet venäläisen kirjallisuuden klassikot ovat kotoisin Odessasta. Sekä kirjailijat että heidän teoksensa myös näkyvät vahvasti kaupungin kaduilla joko patsaina tai ravintoloiden ja kahviloiden ruokalistoilla ja sisustuksessa. On myös kirjojen ja elokuvien innoittamia opastettuja kierroksia.

Televisiossa satuin näkemään paikallisen ohjelman, joka oli koululaisille tarkoitettu kilpailu. Sen avulla etsittiin parasta nuorta turistiopasta. Teinit näyttivät tietojaan ja taitojaan oman kaupungin historiasta, nähtävyyksistä ja kulttuuriperinteistä. Ohjelma oli niin mielenkiintoinen ja valistava, että melkein myöhästyin eräästä kokouksesta.

Toisaalta monet paikalliset valittivat, että Odessa on menettämässä ainutlaatuista huumoriaan, mistä kaupunki on tullut tunnetuksi. Muutto pois kaupungista on jatkunut viimeiset 20 vuotta, vaikka asukasluku ei ole paljon muuttunut. Odessa vetää nuoria opiskelemaan ja töihin, mutta vanhat asukkaat eivät osaa siirtää tulokkaille kotikaupungin henkeä. Ehkä heillä ei riitä aikaa ja voimia siihen – pitää pärjätä taloudellisesti uusissa puitteissa itsenäisessä valtiossa. Arkihuolet eivät paljon innosta perinteiden vaalimiseen.

Mutta silti Odessa erottuu edukseen ystävällisyydellään, turvallisuudella ja itsetietoisuudella. Tarkoitan sitä terveellistä ylpeyttä, joka luo kaupunkiin hyvän hengen ja tunteen, että kaikille riittää tilaa siellä. Toivottavasti näin onkin.

Muistan kyllä, että itse olin odotettu vieras, osa isoa tapahtumaa, jonka järjestäjinä olivat sekä kaupungin että alueen johtajat. Kuitenkin kaupunkilaiset eivät välttämättä tienneet sitä. Pitääkin palata Odessaan ja tarkistaa asian laita! Kunhan helle siellä vähän laantuu.

Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.