Kun lähin omainen on viranomainen

Pia Valkonen

Melkein alkoi itkettää, kun luin Heikki Hiilamon Uudesta hyvinvointivaltiosta kuvauksen tamperelaisesta yksinhuoltajaperheiden vertaistukiryhmästä.

”Yhdessä valmistettu ruoka oli syöty, lattioilla hääri taaperoikäisiä lapsia, äidit vaihtoivat kuulumisia, ryhmää vetävä työntekijä kantoi sylissään muutaman kuukauden ikäistä vauvaa.”

Miksi tällaista ei ollut 2000-luvun alussa Kuopion Riistavedellä?

Muistan kuinka katselin Niiralan kulman halvimman vuokra-asunnon vaatehuoneen ikkunasta Riistaveden luterilaisen seurakunnan saliin, jossa kokoontui perhekerho.

Äidit istuivat suorassa rivissä kuin olisivat asetettu sohvalle viivoittimen avulla.

Minulla oli vastasyntynyt vauva ja esikoinenkin oli vielä sylissä kannettava. Tursusin maitoa, nukuin muutaman tunnin pätkissä ja matka kerrostalon toisesta kerroksesta katutasoon oli koettelemus, jonka pystyin kahden vauvankopan kanssa tekemään ehkä kerran päivässä.

Se, että joskus uskalsin läheiseen kotileipomoon kaksostenrattaiden kanssa, tuntui suorastaan kuumatkalta.

Perhekerhoon rymistely oli aivan kuolleena syntynyt ajatus.

Seurakunnan perhekerhoon rymistely oli aivan utopistinen ja kuolleena syntynyt ajatus.

Hiilamon Hyvinvointivaltiossa haetaan systeemiä, joka olisi syyllistämisen sijaan voimauttava. Suoraan sanoen korkeasti koulutetuista sosiaalityöntekijöistä, joilla ei ole muuta työkalua lapsiperheiden auttamiseksi kuin väännellä hienohipiäisiä käsiään ja voivotella, ei väsähtäneiden arjessa ole juurikaan apua.

Tai onhan sosiaalityöntekijöille työkalu. Se on huostaanotto.

Koska lapseni eivät ole kaivon pohjalla enkä puukottanut lasteni biologista isää ja samoihin aikoihin dementoitunut isänikin kuoli loppujen lopuksi luonnollisesti Puumalan terveyskeskuksen vuodeosastolla pitkittyneeseen keuhkoinfektioon, uskallan sanoa, että olen selviytynyt.

Karu totuus on, että lasteni toiseksi lähin omainen on edelleen viranomainen.

Kokemusteni karaisemana olenkin käynyt sosiaalitoimistossa erilaisten äitien tukena – ja kokenut sosiaalityöntekijöiden huolipuheen jotenkin teennäiseksi. Suuret moniammatilliset työryhmät eivät tue ketään. Pikemminkin ne vaikuttavat alan ammattilaisten valmistelemilta teloitusryhmiltä.

Koska kodinhoitajia ei enää anneta lapsiperheisiin, sosiaalityöntekijöillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kontrolli ja tunkkainen paheksunta.

Hiilamon raportoimassa vertaistukiryhmässä työntekijän metodit olivat yksinkertaisia. Hän halasi äitejä kuin ystävä tai oma äiti, kuunteli heidän murheitaan ja hemmotteli hyvillä ruuilla.

Kirjoittaja ehdotti Pohjois-Savon vasemmiston sähköpostilistalla taannoin, että puolue kustantaisi tuhat yksinhuoltajaa Itämeren risteilylle tyhjänpäiväisten kaljaa ja karaokea -risteilyjen sijaan eikä saanut ehdotukselleen kannatusta.

keskustele aiheesta

Tulosta

jaa

Facebook
Google
del.icio.us
MySpace
Twitter
Lähetä sähköpostina