12.2.2011 16.13

Jotta rikkaat voisivat tehdä hyviä töitä

Eilina Gusatinsky

Puhun säännöllisesti Amerikkaan muuttaneen ystävättäreni kanssa. Suomessa hän on ollut järjestöaktiivi ja etsii nyt paikkaansa uudessa ympäristössä, todennäköisesti sosiaalisella tutkimussaralla. On mielenkiintoista keskustella hänen kanssaan, koska hänellä on mahdollisuus vertailla eri järjestelmiä ja tehdä havaintoja eri näkökulmista.

USA:ssa nuoret eivät ole kiinnostuneita järjestöasioista. On partiolaiset ja jonkun verran puoluetoimintaa, mutta kolmannen sektorin vapaaehtoisista ja toiminnan pyörittäjistä suurin osa on keski-ikäisiä ja sitä vanhempia.

Mielenkiintoista kuinka paljon ihmiset ovat valmiita antamaan voimiaan ja rahojaan hyväntekeväisyyteen – miettimättä sitä, että heidän ponnistuksensa ilman suunnitelmallisuutta eivät korjaa järjestelmän puutteita. Todennäköisesti amerikkalaiset eivät koe järjestelmässä vikoja. Johtuuko se siitä, että köyhiä tarvitaan, jotta amerikkalaiset voisivat tehdä hyvää työtä ja saada itselleen mukavan mielen?

Yhdysvalloilla on varaa pitää sotilaita ympäri maailmaa ja laittaa satoja miljardeja aseisiin. Samaan aikaan kaksi lasta sadasta on kodittomia, monilla perheillä ei ole minkäänlaista sairausvakuutusta ja duunareiden palkat on ajettu niin alas, ettei työllä pysty elättämään itseään. No, onneksi on olemassa kivoja ihmisiä, jotka yrittävät lieventää jokapäiväistä hätää…

Monesti keskustelut ystävättären kanssa auttavat näkemään kotiasioita eri tavalla. Kolmas sektori Suomessa on ihan erilainen. Vai onko?

Kansanterveyslaitoksen sivuilla kerrotaan, että ”järjestöt ovat huomattava osa suomalaista yhteiskuntaa. Osallistuminen joidenkin järjestöjen rahalliseen tukemiseen tai toimintaan kuuluu tavallisen suomalaisen arkipäivään. Hyvinvointivaltiomme perusta on rakennettu osaltaan erilaisten järjestöjen toimesta. Vapaaehtoiselta pohjalta alkanut huolenpito yksinäisistä vanhuksista, sairaista tai sotavammaisista näkyy vieläkin suomalaisessa palvelutarjonnassa”.

Suunnitelmallinen ja tavoitteellinen julkisen ja kolmannen sektorin yhteistyö ei ole paha asia. Molemmille osapuolille on tärkeintä hyvinvoinnin takaaminen, kysymys ei ole voitoista.

Ymmärtääkseni kolmas sektori tukee ja jopa korvaa tietyillä aloilla valtiota varsinkin edellisen laman jälkeen. Sen takia kai järjestöjä tuetaankin. Olen kuullut sellaisenkin arvion, että valtio alkoi tukea poliittisia järjestöjä, jotta jäsenillä ei olisi aikaa muuttaa maailmaa. Tuet ja avustukset vaativat aikamoista byrokraatista raportointia, joten barrikadeille ei ehditä.

Mutta palataan sosiaalityötä tekeviin kansalaisjärjestöihin. Ne tekevät arvokasta työtä voittoa tavoittelematta. Valtion ja kuntien tuet auttavat palkkaamaan ihmisiä palvelemaan yhteiskuntaa monella tavalla. Varsinkin taloudellisen taantuman aikoina on tärkeä turvata ihmisille peruspalveluita, joita julkinen sektori ei enää pysty tarjoamaan. Itse asiassa suunnitelmallinen ja tavoitteellinen julkisen ja kolmannen sektorin yhteistyö ei ole paha asia. Molemmille osapuolille on tärkeintä hyvinvoinnin takaaminen, kysymys ei ole voitoista. Mutta! Viime aikoina tätä mallia on ruvettu ajamaan alas, koska se vääristää kilpailua!

Yritysmaailma huomasi suuret mahdollisuudet terveydenhuollossa ja sosiaalialalla muun muassa lastensuojelussa. Mielestäni hyvinvointipalvelut ja yrittäjyys eivät sovi yhteen. Jokaisen liikeyrityksen tavoite on saada voittoa. Kunnan kannalta tärkeintä olisi mahdollisimman terveet kaupunkilaiset, jotka kävisivät terveyskeskuksissa harvoin ja mieluiten vain tarkistuttamassa itsensä. Yrittäjä sen sijaan tarvitsee potilaita ja paljon. En usko, että millään sopimuksella voi rajoittaa omistajien halua maksimoida voittoja.

Business ja moraali eivät sovi yhteen, jos pitää tehdä tulosta. Sitä paitsi sopimusyhteiskunnassa palvelun tarjoaja tekee vain ja ainoastaan sen, mitä sopimukseen kirjataan. Yhteisöllisyyttä korostavassa yhteiskunnassa tehdään se, mitä tarve vaatii. Näiden kahden ajattelutavan eroon törmää jatkuvasti, kun huomaa, että on asioita, joista vastuu ei kuulu kenellekään.

Mutta mitä lähtivät tekemään kansalaisjärjestöt, kun EU:n vaatimuksesta yksityissektori pääsi mukaan sosiaalialalle tarjoamaan palveluita? Perustivat yrityksiä. Ei se ole kyllä mitään uutta. Onhan isoilla järjestöillä iät ja ajat ollut osakeyhtiöitä, jotka omistavat kiinteistöjä ja vuokraavat niitä edelleen omalle yhdistykselle. Tämä saa taas toiminnanavustusta vuokratakseen tiloja. Toimitaan pelisääntöjen mukaan, mutta ulkopuolisen silmiin tämä näyttää jo aika kierolta. Eikö olisi parempi muuttaa vanhentuneet rakenteet ennen kuin koko järjestelmä syö itsensä?

Vaalien alla näkee hyvin, mitkä puolueet vaativat peruspalveluiden leikkauksia. Ne samat, jotka 20 vuotta sitten saivat kansalaiset uskomaan, että kaikki leikkaukset ovat väliaikaisia. Miksi ne uskovat ihmismuistin lyhyyteen? Koska tietävät tasan tarkkaan yhden asian. Ne, jotka todella joutuivat maksamaan edellisen lamaan laskuja, äänestävät voittajia – tässä tapauksessa voittojen saajia.

Miksi pitää vaivautua näkemään, että kilpailun nimessä tehdyt ulkoistamiset ovat huonontaneet monia palveluita? Voittajilla menee lujaa ja useat haluavat päästää mukaan – heillehän luvataan, että jokainen ahkera pystyy siihen. Luusereista ei tarvitse piitata.

Onko vaihtoehtoja? Kunpa tietäisin. Miten voi positiivisella tavalla näyttää kansalaiselle, mihin olemme menneet ja mihin vielä meitä ollaan viemässä? Jos joku opettaisi ihmiset ymmärtämään, että yhteisöllisyys kantaa paremmin eikä se ole keneltäkään pois, kun taas suuret tuloerot aina vaativat uhreja.

Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja