6.12.2010 11.15

Itsenäisyyden uudet periaatteet

Eilina Gusatinsky

Maanantaina on Suomen 93. Itsenäisyyspäivä. Seitsemän vuotta minulla on tavallaan ollut oikeus pitää sitä omana juhlapäivänäni – siitä lähtien kun sain Suomen kansalaisuuden. Onkohan kansalaisuuden saaminen muuttanut minussa jotain?

Vaikea sanoa. Jos äitini ja hänen sukunsa eivät olisi olleet kantasuomalaisia, ja jos veljeni ei olisi saanut Suomen kansalaisuutta melkein automaattisesti muutettuaan tänne ennen täysikäisyyttään, suhtautuisin asiaan varmasti eri tavalla. Ehkä pateettisemmin – vähän niin kuin nuoret täytettyään maagiset 18 vuotta.

Tunnen täällä asuvia suomalaisia, jotka ovat vailla Suomen kansalaisuutta. Esimerkiksi Haapavedellä asuu vuonna 1913 Suomessa syntynyt nainen. Hänen vanhempansa lähtivät 1920-luvulla etsimään parempaa elämää itärajan takaa ja yrittivät palata ennen sotia eivätkä päässeet. Isä tapettiin Stalinin vainoissa, naisen elämään mahtuivat karkotukset, leirit, pakkotyöt – avioliitto ja tytär.

Vuonna 2000 hän muutti tyttärensä kanssa Suomeen uskoen, että saa elää rauhassa viimeiset vuotensa kotimaassa. Kaikki ei mennyt odotetusti: tyly vastaanotto ja epäsuorat vihjailut siitä, että heidän olisi parasta palata takaisin. Epätoivonen tytär olisi ehkä valmis palaamaan, mutta siellä ei ole enää mitään eikä ketään. Näin he kituvat vailla ymmärtämystä ja tulevaisuutta äidin säilyneen kielitaidon varassa.

Kenen virheistä he ovat maksamassa? Suomen kansalaisuutta he eivät ole saaneet, koska tulivat tänne kolme vuotta liian aikaisin. Mahdollisuus palauttaa menetetty kansalaisuuden tuli vuonna 2003, mutta heiltä se tieto meni ohi.

Meidät pakotetaan unohtamaan yksinkertainen asia: yhteiskunta on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Unohtaminen on sitä paitsi hyvin vaarallista.

Uskon, että jossain vaiheessa joku kiinnostuu vielä selvittämään, miten kansalaisuuden palauttamiset hoidettiin. Veikkaan, että Amerikan, Ruotsin ja Venäjän suomalaisilta löytyy kokemuseroja, vaikka kyseessä on ollut yksi ja sama laki. Pitäisin tärkeänä tällaista tutkimusta. Haluan luottaa siihen, ettei asenteilla ole mitään vaikutusta päätöksien tekoon. Tuli mieleen: mitenhän kävisi, jos Julian Assangen Wikileaksin tyyppinen paljastus tehtäisiin tietyissä virastoissa?

Marraskuun puolessavälissä luin netissä mielenkiintoisen ja samalla karmean väitteen: markkinointipaineet vaikuttavat median sisältöön, ja jos yleisö maksaisi vakavasta journalismista, sitä kyllä tehtäisiin.

Tiedän, että Venäjällä toimittajia harva se päivä haukutaan ja syytetään siitä, että he palvelevat vallanpitäjiä ja rahan mahtia. Huom! Venäjällä. Mutta tässä tapauksessa syvällinen arvio toimittajien työn perusteista tuli Suomen Julkisen sanan neuvoston JSN:n puheenjohtajalta Risto Uimoselta. Näin ainakin väitti STT:n uutinen radiokeskustelusta poliittisen journalismin tilasta, johon Uimosen lisäksi osallistuivat Erkki Tuomioja ja Matti Apunen.

Tämä tieto (yleisön maksukyvyn ja journalismin tason välisestä suhteesta) ei hätkähtänyt mediakenttää – en löytänyt mistään yhtään kommenttia. Enemmän huomiota sai aikaan venäläisen toimittajan Leonid Parfenovin suora puhe venäläisen journalismin tilasta.

Pitäisikö tästä lähtien muuttaa työskentelytapoja ja laatia uudet vaativuuskriteerit omille jutuilleen palkkioiden mukaan?

Viime maanantaina toimituksessa kävi köyhä itäeurooppalainen mies kertomassa, miten kassaneiti jätti maksamatta hänelle osan pullojen palautusrahoista. Mies yritti saada vähäiset kolikkonsa, mutta vartija heitti hänet tylysti pois kaupasta. Sinnikkäät yritykset palata kauppaan eivät auttaneet. Siitä tulikin ruma juttu, johon nyt en puutu.

Miehen kertomuksen mukaan Kalasataman romanit olivat jatkuvasti joutuneet samanlaiseen tilanteeseen pullojen palautuksen yhteydessä ja vartijat ”auttoivat” luopumaan vaatimuksista. En tiedä, pitääkö tämä paikkansa. Haluaisin uskoa, että kyseessä on väärinymmärrys. Koska jos puolustuskyvyttömiä kohdellaan epäinhimillisesti tänään ja siihen ei puututa, huomenna heikon asemassa saattaa olla joku muu huono-osainen – uudestaan ja uudestaan.

Vuonna 2017 juhlitaan Suomen itsenäisyyden sataa vuotta. Millaisessa valtiossa me elämme silloin? Seitsemän vuotta on hyvin lyhyt aika, mutta siinä voi tapahtua paljon – sekä negatiivista että positiivista.

Tämän päivän trendi ei lupaa mukavia. Populistit yrittävät väkisin asettaa köyhiä ja erittäin köyhiä vastakkain antamalla vapaat kädet markkinavoimille, niin että Suomi muokattaisiin vielä kylmemmäksi paikaksi, kun se on jo luonnostaan. Meidät pakotetaan unohtamaan yksinkertainen asia: yhteiskunta on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Unohtaminen on sitä paitsi hyvin vaarallista. Jos heikkojen lenkkien määrä kasvaa, niin se luo turvattomuutta kaikille. Siinä mielessä olen optimistinen – tuskin kukaan suostuu tietoisesti ottamaan sellaista riskiä, että Suomesta tulisi vaarallinen paikka elää.

Pitäisikö ruveta tutkimaan brändäysraporttia – löytyykö sieltä edes ohjeet turvallisen Suomen rakentamiseen?

Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja