Huonon maun ystäville

Emilia Kukkala

Välillä kuuluu aina pohtia, mitä on vasemmistolaisuus. Välillä jonkun kuuluu keksiä, että vasemmistolaisuus on hukassa. Varmasti onkin, jos se on sitä, että samanlaiset ihmiset ovat samaa mieltä kaikesta.

Jos poliittisuuden aste tai puhtaus olisi määriteltävissä sen kautta, kuka tykkää mistäkin – mitä pukee päällensä tai millä kulkee töihin – niin mitä tässä politiikalla enää tehdään. Se on sitten sitä samaa aikaa, kun vastakkainasettelujen aika on ohi. Sitten kaikki maailman ihmiset täyttävät yhdessä Ystäväni-kirjoja: lempiruoka, lempiartisti, lempielokuva.

Yhteisyyden
jaetut kokemukset
syntyvät vain
pakotta,
spontaanisti.

Väkinäinen tavoite täydellisestä yhteisymmärryksestä ja yhdenmielisyydestä ei ole muuta kuin pikkusieluisuutta ja suvaitsemattomuutta. Yhteisyyden jaetut kokemukset syntyvät vain pakotta, spontaanisti. Niissäkin jaetaan jotain, ei kaikkea. Yleensä jotain omassa arjessa koetun pohjalta. Parhaimmillaan näistä kohtaamisista syntyy – no, äksöniä.

Kohtaamisia ei vain pääse syntymään, jos odotamme suurta yhteisyyden päivää. Ja sellaistahan odotamme niin kauan, kun luulemme, että muiden pitää muuttua enemmän kaltaisiksemme. Sanoja samoja sanoja samoissa paikoissa samaan aikaan.

Elämme niin läpikapitalistisessa maailmassa, että tarvitsemme erilaisuudensietokykyä erityisesti kaikkea brändäämätöntä kohtaan. Myös brändäämätöntä vasemmistolaisuutta. Kaikkea, mikä rikkoo kuvan trendikkäästä, kivasta ja siististä paketista. Elämässä suurin osa asioista on epämääräisiä, rujoja ja keskeneräisiä. Ikäviä ja naurettavia.

Sitä paitsi, jos perustukset ovat kunnossa, ei koko huushollia tarvitse tyhjentää siksi, että siellä eletään välillä vähän huolettomammin tai esitetään hiomattomia mielipiteitä. Sen enempää määrittelemättä, mitä nämä väärät mielipiteet kenellekin edustavat.

Ettei menisi tyhmyyden ylistykseksi niin todettakoon, ettei typeryyttä tarvitse sietää, mutta ihmisiä tarvitsee. Ja että aika harvan meistä käsitys maailmasta on oikea ja täydellinen. Mutta oliko joku vasemmistossa sitä mieltä, että rikkaille lisää ja köyhiltä pois? Tai että toiset ihmiset ovat arvokkaampia kuin toiset?

Onko tuo sen vaikeampaa. Sitten, kun aletaan jakaa porukkaa makutottumusten mukaan eri leireihin poliittisella kartalla, ollaan niin syvällä porvarillisen kulutusindividualismin suossa, että moro. Väännetään makuasioista, noista ainoista todella merkittävistä, sitten politiikan leikkikentän ulkopuolella. Vielä meillä ei ole erikseen puolueita kasvisruoan, einesruoan ja sisäfileen ystäville.

Kirjoittaja on tiedotusopin opiskelija Tampereelta.

keskustele aiheesta

Tulosta

jaa

Facebook
Google
del.icio.us
MySpace
Twitter
Lähetä sähköpostina