Elämä on toisaalla

Tuula-Liina Varis

Tilastot puhuvat omaa kieltään, mutta elämä on toisaalla. Papereita tutkivan tulkinta todellisuudesta on eri kuin ihmisiä tutkivan. Äskettäinen Hesarin uutinen kertoi rikosylikomisario Juha Rautaheimon ja neurokirurgian ylilääkäri Juha Hernesniemen näkemykset Helsingin väkivaltatilanteesta. Molemmilla on hyvät mahdollisuudet saada siitä relevanttia tietoa, Rautaheimolla tilastoista ja Hernesniemellä niistä väkivallan uhreista, joita hän joutuu operoimaan Töölön sairaalassa.

Näkemyksillä on eroa kuin yöllä ja päivällä. Rautaheimon mielestä tilastot osoittavat, ettei väkivalta ole Helsingissä sen enempää lisääntynyt kuin raaistunutkaan. Hernesniemen sairaalassa saamien kokemusten mukaan taas väkivalta on lisääntynyt, mutta ennen kaikkea raaistunut. Kun ennen käytettiin termiä ”hakata sairaalakuntoon”, nyt voidaan sanoa, että ”hakattiin ja potkittiin teholle”, sanoo Hernesniemi.

Varsinkin kuva rasistisista väkivaltarikoksista on poliisilla ja lääkärillä tyystin erilainen.

”Erityisesti ulkomaalaiset, nuoret värilliset turistit ja maahanmuuttajat ovat joutuneet kokemaan kovia”, sanoo Hernesniemi Hesarissa. Kuukauden sisällä hän on joutunut kohtaamaan puolen tusinaa tapausta, joiden seurauksena on ollut vakava aivoruhjevamma ja pysyvä invaliditeetti. Sairaalan havainnon mukaan suomalaisen miehen tavallisin aivovamma johtuu humalassa kaatumisesta, ulkomaalaisen aivovamma pahoinpitelystä.

Sairaala tekee pahoinpitelyjen uhreista aina ilmoituksen poliisille, mutta Hernesniemen motiiviltaan rasistisiksi epäilemiä tapauksia ei löydy Rautaheimon tilastoista. Viime kesäkuun törkeistä pahoinpitelyistä ei yhtään ole kirjattu rasistisena rikoksena.

Maallikkoa tämä kummastuttaa. Miten Helsingissä rikoksia kirjataan?

Rautaheimon mielestä suomalaisten ulkomaalaisiin tai maahanmuuttajiin kohdistamat väkivaltarikokset eivät ole rasistisia, ellei ”motiivi ole puhtaasti ihonväriin liittyvä”.

Rasistisessa väkivaltarikoksessa ei siis olekaan kysymys uhrin etnisestä taustasta. Tämän perusteella esimerkiksi venäläinen maahanmuuttaja ei voi olla rasistisen rikoksen uhri. Entä se Hernesniemen työssään kohtaama meksikolainen nuori opiskelija, turisti, joka väkivallan seurauksena oli viikkoja tajuttomana ja sai pysyvän aivovamman? Oliko hän tarpeeksi ”värillinen”? Vai onko väkivaltarikos Helsingissä rasistinen vain, jos mustaihoinen henkilö on hakataan ”puhtaasti ihonväriin liittyen”?

Tällaisilla kirjauksilla tilastot kyllä kaunistuvat.

Googlasin vähän. Uutiset ja raportit viime vuosilta kertovat rasististen rikosten selvästi lisääntyneen. Erityisesti ovat lisääntyneet vahingonteot, mutta myös väkivaltaa tapahtuu paljon.

Ihmisoikeusliiton parin vuoden takaisten tietojen mukaan suurimmat rasistisen väkivallan uhriryhmät ovat suomalaiset, somalialaiset, turkkilaiset, irakilaiset ja iranilaiset. Miksi suomalaiset? Koska siinä ryhmässä on paljon myös toisen polven maahanmuuttajia ja Suomen perinteisten etnisten vähemmistöjen, lähinnä romanien, edustajia.

Valtaosaan rasistisista rikoksista (84 prosenttia) syyllistyvät miehet, nimenomaan nuoret miehet. 40 prosenttia epäillyistä on 15-24 -vuotiaita ja 26 prosenttia 25-34 -vuotiaita. Myös uhreista suurin osa on miehiä. Tuon ikäiset miehet johtavat monia muitakin ikäviä tilastoja Suomessa, liikennerikostilastoista ja koulutuksen drop outeista lähtien. Kysymys, mikä suomalaisia nuoria miehiä vaivaa, on kysytty usein, mutta vastausten etsimisessä ei ole pidetty kiirettä.

Tuore uutinen kertoo, että rasistiset rikokset ovat lisääntyneet erityisesti Itä-Suomessa. Kansanryhmää vastaan kiihottamista harjoitetaan muun muassa levittämällä muukalaisvastaisuuteen yllyttäviä tarroja.

Johtuisiko tilastoissa näkyvä rasististen rikosten lisääntyminen Pohjois-Karjalassa osin siitä, että täällä on 1990-luvulla saadun kovan opetuksen jälkeen tultu erityisen valppaiksi tunnistamaan rikosten rasistinen luonne? Epäilläänkö rasistista motiivia esimerkiksi Joensuussa herkemmin kuin Helsingissä?

Joensuulainen skiniterrori oli ankara kokemus. Silloin tehtiin ensin kaikki mahdolliset virheet, niin mediassa, kaupungintalolla kuin poliisilaitoksellakin. Vasta kun kaupungin maine jo valtakunnallisesti mennyt ja menossa ulkomaita myöten, asiaan tartuttiin kaksin käsin. Tuolloin oli yleinen katurauha jo vakavasti uhattuna ja liperiläisyyskin riitti syyksi saada skineiltä turpiin. Nimenomaan poliisi teki suurtyön, palkkasi jopa suvaitsevaisuuskasvattajan, joka oli Iranista tullut maahanmuuttaja ja nainen.

Pentti Stranius kertaa Monenkirjava rasismi -teoksesta kirjoittamassaan nettiarvostelussa vuosien 1995-1998 tilastotietoja. Noina vuosina joensuulaisskineihin kohdistui 424 yksittäistä rikosepäilyä. Erilaisiin rikollisiin tekoihin syyllistyi 48 skinitaustaista, 15-20-vuotiasta nuorta miestä. 75 prosenttia rikoksista oli väkivalta- ja omaisuusrikoksia, jotka kohdistuivat ulkomaalaisiin ja heidän omaisuuteensa.

Valtavia lukuja, kun ottaa huomioon, että Joensuu oli tuolloin vain noin 50 000 asukkaan kaupunki.

Joensuun tapahtumista olisi syytä ottaa opiksi muidenkin kuin joensuulaisten. Rasismin ja rasistien ”ymmärtämisestä” ei mitään hyvää seuraa.

Rasismi voi nyt Suomessa hyvin. Keskustelualoitteet tuntuvat järjestään olevan niin sanotuilla maahanmuuttokriittisillä. Poliitikot ja kokonaiset puolueet ovat varpaillaan ja kieli keskellä suuta, kun toisaalta muukalaisvihamielisiltä halutaan kalastaa ääniä ja toisaalta yritetään varoa leimautumasta itse muukalaisvihamieliseksi, ellei peräti rasistiksi.

”Ovatko poliitikkojen viimeaikaiset maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvat puheet antaneet luvan potkia ulkomaalaisia?” kysyy Juha Hernesniemi HS:ssa.

Sitä voisi yksi ja toinen poliitikko kysyä myös hiljaa itseltään.

Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.