Arvon mekin ansaitsemme

Pirjo Hämäläinen

Satutteko tietämään, milloin Viipurin Lenin-museossa järjestettiin näyttely, jolla oli niinkin komea otsikko kuin ”Lenin on aina minun kanssani”? Vastausta ei tarvitse nettiä kauempaa hakea, sillä Viipurin kaupungin tapahtumasivuilta paljastuu, että näyttely avattiin viime juhannuksen tienoilla.

Samaisilla sivuilla kerrotaan, että jo tätä ennen, kesäkuun neljästoista päivä, Viipurissa vietettiin valtauksen 300-vuotisjuhlia historiallisin näytelmin, kulkuein ja konsertein, mikä tuntuu ehkä hiukan oudolta. Eikö Viipuri olekaan vanha suomalainen kaupunki?

Onhan toki, tavallaan. Kylmäksi tosiasiaksi kuitenkin jää, että Pietari Suuri valloitti Viipurin vuonna 1710 ja muuhun Suomeen se liitettiin vasta Aleksanteri I:n aikana. Suuriruhtinaskauden jälkeen seurasi pari itsenäisyyden vuosikymmentä ja sitten olivat venäläiset taas paikalla.

Vallanpitäjät ja asukkaat on luonnollisesti erotettava toisistaan. Moni suomalainen suku asui Viipurissa keskiajalta viime sotiin saakka ja tuskaili niin Ruotsin, Venäjän kuin Suomenkin herroja. Suomea puhuvat perusviipurilaiset olivat ja pysyivät, kunnes Neuvostoliitto otti kaupungin haltuunsa.

Meille karjalaisen rahvaan lapsille Viipurin väestöolot ovat itsestään selvät, mutta ylemmistä sosiaaliluokista katsoen palikat asettuvat eri tavalla. Melkein uudessa tutkimuksessa, Rainer Knapaksen Monrepos-kirjassa (SKS 2008), suomenkieliset ovatkin niin mitätön ryhmä, että heitä hädin tuskin mainitaan.

Knapaksen mukaan 1700-luvun lopun Viipurissa tärkein yhteinen kieli oli saksa. Lisäksi kaupungissa puhuttiin ruotsia, ranskaa, venäjää – ja suomea. Suomi oli ympäröivän maaseudun kieli, Knapas huomauttaa, mutta Viipurissa sijaluku on siis viisi.

Saksan kielen asema on minulle ennestään tuttu, sillä olen käynyt Viipurin toista tyttökoulua sen evakkopaikassa Kouvolassa, paukuttanut suu vaahdossa saksaa ja niiaillut opettajaneideille, joista ryppyisimmät saattoivat olla Katariina Suuren emansipaatioajoilta peräisin.

Vaikea on silti uskoa, että Viipurin kujilla tietä kysyvän olisi pitänyt osata saksaa tai peräti ranskaa. Hallinto pyöri saksaksi ja venäläiset seurapiirit keikaroivat kenties ranskalla, mutta eiköhän asukkaiden enemmistö, työväki, käsityöläiset, palvelijat, alempi kauppiaskunta, ollut suomenkielistä.

Totta kai oli. Vitsi onkin siinä, että kaikki ne, joilla ei ole aatelisia juuria tai kuutta sadan lästin kaljaasia, ovat aina vaarassa pudota historian laidan yli. He ovat epähenkilöitä, epäasukkaita, parhaimmillaan huvittavia tolvanoita, pahimmillaan räävitöntä roskaväkeä.

Mutta arvon mekin ansaitsemme, totesi rengin poika Jaakko Juteini ja julkaisi 1800-luvun alun Viipurissa suomenkielisiä teoksia, jotka olivat sisällöltään kovin vaarallisia, kuten runosta ”Kehotus tupakkaa polttamaan” on helppo päätellä. Viipurin torille sytytetty Fahrenheit 451 -rovio hillitsi hiukan Juteinia, mutta hiljaiseksi häntä ei silläkään keinolla saatu.

Monrepos’n kartanosta on kirjoitettu viime vuosina monin verroin enemmän kuin muista viipurilaiskohteista, joten vaarana tietysti on, että suomalaislukijoiden mielissä Monrepos’n yletön yläluokkaisuus samastuu kaupungin entiseen elämänmenoon.

Toisaalta vaikutelmat voivat olla päinvastaisia, sillä Monrepos on arvatenkin näkyvä osa Viipurin venäläistä historiaa. Knapas puhuu ranskalaisen kulttuurin keitaasta, mutta keisarillisella Venäjällä ranskalaisuuksia riitti niin kuin Eremitaashista eli erakkomajasta – ermitage – muistetaan.

Sotien jälkeen Viipurille yritettiin luoda venäläistä kulttuuripohjaa ruuvaamalla vanhan talon seinään Mihail Glinkan muistolaatta, tämä kun oli Imatralla käydessään yöpynyt kaupungissa, mutta Monrepos eli Kalininin guljailupuisto päästettiin rappiolle tajuamatta lainkaan, millaisesta propagandavaltista oli kyse.

Monrepos’n omistajat, suuret salaneuvokset, olivat nimittäin nahkoineen ja karvoineen Venäjän valtakunnan palveluksessa. Ludwig Heinrich von Nicolay oli Paavali I:n lähimpiä miehiä ja Venäjän tiedeakatemian presidentti, Paul von Nicolay kuului puolestaan Nikolai I:n sydänystäviin ja toimi korkeana venäläisenä diplomaattina.

Nicolayn suku isännöi sotiin asti Monrepos’ta. Kartano ja sen puisto olivat kappale keisarillista, emämaasta kadonnutta Venäjää, jota suomalaiset saivat pääsylippu kourassa arkoina ihmetellä. Mutta annas olla, kun Monrepos, nykyvenäläisittäin Park Monrepo, piti pistää kuntoon, päävastuu olikin äkkiä suomalaisten harteilla.

Venäläisen Viipurin tärkein symboli täytti muuten kuluneena kesänä sata vuotta. 1900-luvun alun Viipurissa suomenkieliset pystyttivät patsaan Mikael Agricolalle ja ruotsinkieliset Torkkeli Knuutinpojalle, joten valtausjuhlien lähestyessä venäläiset päättivät nostaa kaupungin korkeimmalle kohdalle Pietari Suuren ja rakentaa viereen tuhannen hengen ortodoksikirkon.

Kirkko kutistui maakunta-arkistoksi, mutta Pietari tähyää edelleen kummullaan. Jos keisari osaisi puhua, sillä olisi poikkeuksellisen paljon sanottavaa, onhan se maannut milloin kansallismuseon varastossa Helsingissä, milloin pieninä palasina rannan kivikossa.

Kun venäläiset olivat niskan päällä, Pietari seisoi pystyssä, kun suomalaiset pääsivät herroiksi, Pietari tönäistiin alas. Välillä Suomen leijona karjahteli Pietarin jalustalla, mutta sitä riemua ei pitkään piisannut.

Torkkeli Knuutinpoika teetettiin jostakin käsittämättömästä syystä söpöilevällä Ville Vallgrenilla, mutta Pietari Suuren taiteilija oli paljon kuuluisampi pariisilainen, Riiassa syntynyt Leopold Bernstamm, joka kuvasi keisaria monenlaisissa puuhissa, muun muassa suutelemassa Ludvig XV:n naamaa.

Vuodesta 1954 lähtien Pietari Suuri on saanut olla rauhassa ja sivustatukea sille on antanut Punaisenlähteentorin Lenin-patsas. Suhtautuminen historiaan on kuitenkin muuttunut niin, että Viipurin Lenin-museokin on häärinyt tänä vuonna talvisodan kimpussa.

Alussa mainitsemani otsikko ”Lenin on aina minun kanssani” lienee myös tulkittava irowniaksi, sillä tapahtumatietojen mukaan näyttely tarjosi ”erilaisia kuvia henkilöstä, joka on johtanut Venäjä vain viisi vuotta”.