2.8.2010 08.35

Sana, teko ja se pieni ero

Emilia Kukkala

Vihapuhe-puheen kanssa pitää olla varovainen. Vihapuheen tuomitseminen nimittäin kuulostaa helposti siltä, että haluaisi kieltää vihaisena olemisen ja puhumisen, mikä ei suinkaan ole tarkoitus.

Vihapuhe on tuttua ainakin sosiaali- ja terveysalalla työskenteleville, ihmisoikeuksia puolustaville, päättäjille ja ennen kaikkea vähemmistöille. Siksi lienee paikallaan rajata vihapuhe koskemaan tässä julkisilla foorumeilla käytävää keskustelua, yleensä siirtolaisuuden liepeillä.

Koska kyseessä on aito ongelma ja vakava asia, vihapuheen ja vihaisen puheen välisellä rajalla ei kannata turhaan leikkiä. Muutoin asia kääntyy itseään vastaan ja saamme lisää sananvapaustaistelijoiksi itseään kuvittelevia pösilöitä. Joita aina seuraa muutama muu pösilö.

Vihapuheen ja vihaisen puheen erottamisessa tarvitaan melkein yliluonnollisen tarkkaa silmää. Liika herkkänahkaisuus kostautuu siinä, ettei todellista vihapuhetta oteta vakavasti ja sananvapautta aletaan rajoittaa aina, kun joku ei kuulosta kivalta omaan korvaan. Jokaisesta herjasta ja kirjasta tulee rikos ja ensimmäinen palkinto vitsikilpailussa on 25 vuotta.

Yhdenkään yksilön tai ihmisryhmän hengen tai terveyden uhkaamista ei kuitenkaan kuulu suvaita. Muuten käy niin kuin Aikakaus-Lehden mukaan kävi Suvaitsemattomuutta suvaitsemattomia suvaitsevaisia kritisoivien kesäjuhlille. Ne räjähtivät paradoksiin.

Simppelisti ajatellen raja menee siinä, onko kyse pään aukomisesta vai uhkauksesta. Kummasta – sen määrittely ei olekaan ihan niin simppeliä. Kaikenlaista epäkorrektiutta ja suunpieksäntää rakastavana myönnän vastahakoisesti, että todellisen vihapuheen mitätöinti ja väheksyntä on isompi ongelma kuin vihaisesta puheesta loukkaantuminen. Se on ehkä ihan hyvä ohjenuora.

Nimittäin kaikkeen tottuu. Jos joukkomurhapuheilla julkisesti hekumointi on hyväksyttävää, niin millä logiikalla joukkomurhan tapahtuessa oltaisiin yhtäkkiä pahoillaan? Nieltäisiinkö sanoja vai valitellaan sarkasmin tajun puutetta – kuten useimmiten on tapana niillä, joilla ei ole siitä alkeellistakaan tajua?

Siitä, että hyväksytään mikä tahansa paskapuhe, on yllättävän lyhyt matka siihen, että hyväksytään mikä tahansa paska. Postpostmoderni kaikella leikittely ja läskiksi lyöminen toimii vain suhteellisen turvallisessa maailmassa. Siis sellaisessa, jossa kaikilla on likimain samat oikeudet. Sellaista maailmaa vihapuhujat vihaavat.

Itselleni hyvinvoivana valtaväestön edustajana jonkun katkeran misogyynin kommarihuorittelu on täysin yhdentekevää. Kuulostaahan kommarihuora sitäpaitsi pirusti paremmalta kuin porvarisrouva – tai katkera misogyyni. Mutta sellaista yhteiskuntaa pidän aika huonona, jossa somalien, homojen ja femakkojen ampuminen kuulostaa ihan normaalilta toim... Siis puheelta.

Ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolustajat ovat perinteisesti olleet samaa sakkia.

Kirjoittaja on tiedotusopin opiskelija ja Kansan Uutisten toimittaja.