23.5.2010 19.12

Maahan ja maasta pois

Tuula-Liina Varis

60-luvun taitteessa Aila Meriluoto muutti neljän lapsensa kanssa Ruotsiin. Vaikka hän oli ollut Suomen juhlituin nuori runoilija, jonka esikoisteoksen Lasimaalauksen myyntilukuja ei ole lyöty lyriikassa vieläkään, hänen oli lähdettävä kirjaimellisesti kurjuutta pakoon. Hän oli eronnut, ja lasten isästä Lauri Viidasta oli tullut vakituinen mielisairaalan asukki. Mitään elatusmaksuja hän ei pystynyt maksamaan, jos se nyt olisi tullut hänelle mieleenkään. Meriluodon oman todistuksen mukaan tuskin tuli.

Meriluodolle kävi selväksi, että Suomessa hän ei mitenkään pystyisi viemään lapsikatrastaan eteenpäin. Arava-asuntoa hän oli jonottanut vuosia tuloksetta, eikä Suomen kehittymätön sosiaalilainsäädäntö pystynyt millään lailla tukemaan yksinhuoltajaperheen toimeentuloa. Koulutuskin oli kallista, jos halusi lastensa pääsevän kansakoulua pitemmälle. Kustantajan armopalojen tai satunnaisten apurahojen varaan ei voinut laskea.

Lyhyen Lapin kierroksen jälkeen Meriluoto päätyi Enköpingin pikkukaupunkiin, jossa alkoi viimeinkin itsenäinen, perusturvallinen elämä. Oli iso asunto, jota voi maksaa vuokrassa pikkuhiljaa omakseen. Lasten koulutus oli turvattu. Lapsista maksettiin elatustukea. Ruotsi auttoi erokriisin kokeneen perheen monin tavoin jaloilleen, vastapalveluksia vaatimatta. Vähän aikaa Meriluoto oli töissä kirjastossa, mutta pääasiassa hän teki kirjailijan ja kääntäjän työnsä Suomeen, ja Suomeen maksoi veronsakin.

Oliko Aila Meriluoto ”elintasopakolainen”, jonka eläminen vieraan valtion ”siivellä” meidän pitäisi tuomita, kuten nyt tuomitsemme ne, jotka tulevat meidän valtakuntaamme joko pakolaisina tai etsien parempia elinmahdollisuuksia?

Ei tulisi mieleenkään tuomita. Kun lukee Meriluodon pääasiassa Ruotsin ajalle sijoittuvaa päiväkirjateosta Vaarallista kokea tai Panu Rajalan kirjoittamaa elämäkertaa Lasinkirkas, hullunrohkea, lukija, ainakin nainen, ainakin avioeron itse kokenut nainen, tuntee ihailua nuoren kirjailijan uskalluksesta. Mikä helpotus, kun perhe pääsee Enköpingiin. Aila on vihdoinkin turvassa!

Aila teki oikein! Muuttamalla Ruotsiin Meriluoto pelasti niin itsensä kuin pesueensa kurjuudesta. Ja Ruotsi teki hienosti, myös suomalaisen kulttuurin kannalta: se turvasi merkittävän kirjailijan työskentelyedellytykset, kun Suomesta siihen ei ollut.

Meidän silmissämme suomalainen siirtolainen menee rakentamaan paitsi omaansa myös vastaanottajamaan hyvinvointia. Hän on tuottava ja veroa maksava kansalainen. Hän pitää aika porua, jos kokee tulevansa huonosti kohdelluksi. Porua ei hiljennä se, että hän ei aina ollenkaan viitsi opetella maan kieltä. Hän haluaa omankieliset päiväkodit, koulut ja vielä vanhainkoditkin. Ei hän juuri arvosta halpaa vuokra-asuntoa eikä hyvää sosiaaliturvaa, jos hän kokee, että maan alkuperäisväestö katselee häntä nokanvarttaan pitkin.

Tämähän osoittaa toisaalta tervettä omanarvontuntoa. Juuri sitä samaa omanarvontuntoa, jota meidän on vaikea sietää meille tulleessa siirtolaisessa. Miksi suomalaiselle kaiken tulisi langeta luonnostaan kuin Manulle illallinen? Siksikö, että hän on suomalainen ja Slussenin sissinäkin maailman parasta ihmislajia?

Me tykkäämme kovasti kirjallisuudesta, jossa kuvataan, millaisia yhteiskunnan uhreja suomalaiset siirtolaiset Ruotsissa ovat. Siirtolaislähtöisen Susanna Alakosken ruotsinsuomalaisista kertova Sikalat oli superhitti Ruotsissakin. Miksiköhän? Tykkäävätkö ruotsalaiset ruoskia itseään? Jos joku tänne tullut kirjoittaisi vastaavan teoksen Suomesta, närkästyksellämme ei olisi rajoja. Millaista kiittämättömyyttä! Ettäs kehtaa!

70 000 lasta lähti viime sotiemme aikana pakolaisina Ruotsiin. Heistä 15 000 jäi sinne pysyvästi. Kannattaa verrata Suomen vastaanottamien pakolaisten määrää näihin lukuihin. Emme me silti Ruotsia kohtaan tästäkään hengenpelastustoimesta erityistä kiitollisuutta tunne. Päinvastoin. Oli sekin niin väärin, niin väärin, kuten todistaa myös sotalapsikohtaloista kertova kirjallisuus.

Historian valossa Suomella ei ole minkäänlaista syytä omahyväisyyteen siirtolaisasioissa. Läpi historiamme olemme olleet saavana, hyötyvänä osapuolena. Ylen harvoin olemme joutuneet antajan asemaan, kovin suurten siirtolaisjoukkojen vuoksi emme koskaan.

Maakuntalehti Karjalainen julkaisi äskettäin Suomen siirtolaisinstituutin johtajan Ismo Söderlingin haastattelun. Söderlingin mukaan 150 viimeisen vuoden aikana on Suomesta muuttanut ulkomaille 1,2–1,3 miljoonaa suomalaista. Osa on palannut, mutta kaikkiaan suomalaisten nettovienti on miljoonan paikkeilla. Pienestä kansasta se on suunnaton luku.

1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa, jolloin väkilukumme oli huomattavasti alle viiden miljoonan, Ruotsiin muutti 500 000 suomalaista. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun lopulla vielä paljon pienemmästä kansasta lähti siirtolaisiksi Amerikkaan 300 000 ihmistä. Australiaan on muuttanut 200 000 suomalaista.

Valtaosa on ollut elintasopakolaisuutta, osa veropakolaisuuttakin, mutta Söderling muistuttaa, että ”oikeaa” pakolaisuuttakin on ollut. 1800-luvulla Suomesta pakeni virkamiehiä tsaarin vallan alta, ja seuraavan vuosisadan alussa tuhansittain nuoria miehiä lähti Amerikkaan välttääkseen joutumasta Venäjän armeijaan. Amerikkaan, Kanadaan ja Venäjälle paettiin myös Suomen sisällissodan ja ensimmäisen maailmansodan jaloista.

Poliittisia pakolaisia oli vielä toisen maailmansodankin jälkeen. Vai miksi pitäisi nimittää niitä sodan aikana merkittävissä asemissa olleita ja natsi-Saksaa tukeneita henkilöitä, jotka eivät jääneet auttamaan sodassa hävinnyttä Suomea jaloilleen vaan luikkivat vähin äänin Ruotsiin ja kauemmaksikin?

Suomalaisten ei tarvitse historiaansa hävetä. Mutta mitään leuhkimistakaan meillä ei ole. Kun teemme rehvastelematta osuutemme maailman pakolaisten ja siirtolaisten vastaanottamisessa, maksamme edes vähäiseltä osaltamme sitä kiitollisuudenvelkaa, joka meille on ajan saatossa kertynyt.

Kirjoittaja on joensuulainen toimittaja ja kirjailija.