”Miksei sotilaskaappaus jo tule”

Peter Lodenius

Ukrainassa parlamentin puhemies joutui tiistain täysistunnossa suojautumaan sateenvarjon ja turvamiehen leveän selän taakse kananmunien sateelta ja savupommeilta kun ”länsimielinen” oppositio vastusti Sevastopolin venäläisen laivastotukikohdan vuokra-ajan pidentämistä.

Turkissa taas energiaministerin ja kielletyn kurdipuolueen puheenjohtajan nenät on murskattu kahdessa eri välikohtauksessa viime viikkojen aikana. Lyöjät halusivat protestoida kurdien politiikkaa ja hallituksen uusia kurdilinjauksia vastaan.

Tällaiset välikohtaukset taas kerran osoittavat kuinka paljon poliittisen kulttuurin pitäisi kypsyä kummassakin maassa, ennen kuin EU:n jäsenyys tuntuu mahdolliselta.

Turkissa selvää kehitystä tosin viime vuosina on tapahtunut, suurelta osin EU:n tarjoaman porkkanan ansiosta. Tuntuu jo siltä, että murtuneita neniä paljon pahemmat uhkakuvat, kuten sotilaskaappaukset, alkavat väistyä. Siviilit alkavat saada itseluottamusta ja vanhoista kaappaussuunnitelmista asetetaan jo kenraaleja syytteeseen. Ketään ei ole vielä tuomittu, eikä välttämättä tuomitakaan – maan oikeuslaitos kuuluu edelleenkin kemalistien linnakkeisiin.

Kenraali Mustafa Kemal aloitti 1920-luvulla ensin sotilaineen, myöhemmin virkamiehineen Turkin eurooppalaistuttamisen. Nyt hänen kannattajansa parhansa mukaan jarruttavat tätä kehitystä ja liittymistä EU:hun. Nyt uudistamista ajavat etupäässä kemalistien pahimmat viholliset, maltilliset muslimit. Miten on käynyt näin oudosti? Mutta ei se itse asiassa ole niin outoa.

Kun Mustafa Kemal myöhemmin 1920-luvulla otti nimekseen Atatürk – turkkilaisten isä – hän tavallaan sinetöi myöhemmän kehityksen. Hän ja hänen lähimmät miehensä päättäisivät ja kansa, hänen lapsensa, tottelisi. Eliitti erottautui kansasta määräämällä sekularismin valtion johtavaksi periaatteeksi.

Koska valtaosa turkkilaisista edelleenkin pitää islamia tärkeänä osana identiteettiään eliitti pitää heidät toisen luokan kansalaisina. Tämä ilmenee muun muassa huivikiistassa: huivia käyttäviä naisia ei haluta päästää yliopistoihin ja huivia käyttävän naisen aviomiestä ei suvaita presidentiksi.

Koska valtaosa turkkilaisista edelleenkin pitää islamia tärkeänä osana identiteettiään eliitti pitää heidät toisen luokan kansalaisina.

Vuonna 2003 tammikuussa vuoti julkisuuteen, kohta AKP-puolueen noustua valtaan, sotavoimien korkeimmassa johdossa laadittu Moukari-niminen suunnitelma vallan haltuun ottamiseksi provosoimalla Kreikan ilmavoimia taisteluihin, pommittamalla moskeijoita, järjestämällä vale-muslimien rähinöitä, aikaansaamalla yhteenottoja kurdialueilla jne. Tätä selitettiin vain sotilasjohdon seminaarin puitteissa järjestetyksi ”kirjoituspöytä-sotaharjoitukseksi”, ei varsinaiseksi kaappaussunnitelmaksi.

Kyseessä ei kuitenkaan ollut hetkellisen yli-innostuksen tuotteesta. 5 000-sivuisessa suunnitelmasssa kerrotaan paitsi, miten sotatila saadaan aikaan, myös, miten toimitaan sotatilan aikana – nimetään esimerkiksi pidätettäviksi toista sataa lehtimiestä.

Yhteiskunnan vihollisia armeija – ja Turkin kemalistinen eliitti yleensäkin – näkee kaikkialla. Tämä on tiivistänyt tämän ryhmittymän yhtenäisyyttä. Ennen sitä tiivistettiin luomalla tai ylläpitämällä ulkoisia viholliskuvia: Kreikka, armenialaiset, kurdit, monet muut. Nyt niitä löydetään yhä enemmän turkkilaisten omista joukoista.

Kemalistinen ylempi yläluokka on ollut varsin yhtenäinen, on lähdetty siitä, että kaikilla on samat perusarvot. Poliittisen sosiologian professori Do u Ergil kertoo eräässä kolumnissaan Today’s Zaman -lehdessä, kuinka hänen ylempään yläluokkaan kuuluva naapurinsa oli kello viiden teen -kutsuilla kertonut, kuinka hän oli odottanut sotilaskaappausta, mutta nyt oli jo menettämässä toivonsa, koska kampanja sotavoimia vastaan on niin voimakas.

Ergil ei heti ollut varma, oliko naapuri tosissaan, mutta hän oli. Naapuria tuki myös kolme muuta kutsuihin osallistuvaa pariskuntaa. Ergil koki itsensä ”muukalaiseksi omassa maassaan”.

Kolumninsa jatkossa Ergil toteaa, että maassa on miljoonia ihmisiä, jotka haluavat, että AKP:n hallitus kukistetaan millaisin keinoin tahansa, koska se uhkaa heidän elämäntapansa ja yhteiskunnallisia arvoja. Demokratiasta ja oikeusvaltiosta ei ole niin väliä. Mutta nyt on maassa jo vielä suurempi joukko ihmisiä, jotka haluavat työntää syrjään tämän vanhan byrokraattisen eliitin, koska se rautaisella otteellaan on estänyt demokratian kehittymisen ja kansalaisyhteiskunnan kasvun.

Jo monipuoluejärjestelmään siirtyminen vuonna 1950 alkoi horjuttaa vanhaa järjestelmää, mutta uudet tulokkaat omaksuivat kuitenkin vanhat arvot. Vasta uuden vauraiden yrittäjien kerroksen, ”Anatolian Tiikereiden”, muodostuminen hartaasti uskonnolliseen sisämaahan on muuttanut tilannetta, lisäämällä islamilaisten poliittisten voimien itsetuntoa ja rahoituspohjaa.

Jos vaalirahoitusta tutkittaisiin Turkissa suomalaiseen tapaan, näkisi varmaan, miten ”kehittyvien maakuntien” rahaa nyt virtaa AKP:hen vastaavaan tapaan, kun Istanbulin ja muun rannikon elinkeinoelämä pitkään on tukenut kemalisteja ja kansallismielistä oikeistoa.

Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa vanha valta horjuu, eliitti voi johtaa ainoastaan rajallisesti, mutta uudet johtavat kaaderit eivät vielä muodosta eliittiä. Yhä huonommin toimivaa vanhaa kulttuuria ei ole vielä korvannut uusi kulttuuri joka legitimoisi ja ohjaisi sosiaalisia suhteita ja uutta yhteiskunnallista järjestelmää. Tätä tilannetta sosiologi Ergil kutsuu anomiaksi, käsitteeksi, jota myös Erik Allardt aikoinaan käytti suomalaisen yhteiskunnan siirtymävaiheesta.

Ergil ei itse usko näihin väistyviin voimiin, vaan lisääntyvään demokratiaan, jota tässä tilanteessa lähinnä edustaa AKP. Hän tekee kuitenkin tärkeän varauksen: Turkin liberaalien ja demokraattien kannattaa tukea AKP:ta niin kauan kuin tämä todella tukee yhteiskunnallista vapautusta, puolustaa ihmisoikeuksia ja vähemmistöjen oikeuksia ja pyrkii eri tavoin laajentamaan demokratiaa. Mutta jos valta nousee puolueelle pääasiaksi, pitää löytää uusia liittolaisia matkalla parempaan yhteiskuntaan.