11.4.2010 17.58

Vuosisadan freelancer

Tuula-Liina Varis

Osan pääsiäispyhistä vietin L.Onervan seurassa lukemalla Anna Kortelaisen vastailmestynyttä ”albumia” Eri kivaa! Onerva – kaupungin naiset. Viihdyin viime vuosisadan alun Helsingissä mainiosti. Teos on intelligenttiä, elävää ja eleganttia ”mikrohistoriaa”, jonka tekijänä Anna Kortelaisen kyvykkyys tunnetaan.

Koska oppaana toimii Onerva, liikutaan tietenkin enimmäkseen eteläisissä kaupunginosissa, keskustan ravintoloissa ja kahviloissa, yliopiston vaiheilla ja kirjastoissa. Työläiskaupunginosissa ei edes Onervan tapainen topakka tyttö juuri voinut liikkua.

Mutta ei hurjaa laitakaupunkia suinkaan kirjassa unohdeta. Monipuolisesti esteettisesti suuntautunut nuori nainen nimittäin kehittyi keski-ikää kohti yhä selkeämmin ”sosialiseksi”. Hän avusti kirjoituksillaan sosialidemokraattista Työn Valtaa, julkaisi vuonna 1917 oman runomuotoisen poliittisen manifestinkin: ”Työn veljiä oomme, työn orjia emme, / työ voimamme on, tie vapautemme! / Yön lapsilla meillä kiire on valoon / ja kummulle päivän, taistohon jaloon!”

Albumin kuvaama Helsinki on kuitenkin ennen muuta eloisa ”suurkaupunki”, jonka asukasluku vuonna 1910 ylitti 140 000 henkeä. Jo kielellinen perusta oli monikulttuurinen. Venäjä oli virallisen vallan, ruotsi paremman väen kieli, mutta suomenkielisiä oli jo 60 prosenttia helsinkiläisistä.

Juuri monikielisyys synnytti Helsingin rikkaan slangin. Maila Talvion tapaiset kielifanaatikot tosin vihasivat kaikkea vieras- ja murreperäistä, koska ”yhtä hyvin voisimme avata suonemme ja huvin vuoksi ajaa sinne veren sekaan vettä ja myrkkyä”.

Mutta Onerva käytti slangia, ainakin kirjeissään ja varmasti myös puheessaan. Hänen tekstissään esiintyy sturskeja, brakkoja ja möllejä, hermot kinnaavat, hankkeet starttaavat ja bakkaavat, hän tuntee skakkusta ja dallaa sprättien kundien kanssa Aleksilla.

Onerva teki monta loistavaa uraa maailmassa, jossa naisen mahdollisuudet toteuttaa itseään olivat rajalliset.

Suuri osa albumin sisällöstä on lähtöisin Onervan arkistosta. Eivät ainoastaan tekstisitaatit kirjoista ja kirjeistä, vaan paljon kaikenlaista ”triviaa”. Onerva tuntuu säilöneen kaiken lehtileikkeistä ja talouskirjanpidosta pääsylippuihin ja ruokalistoihin. Ja juuri tämän herkullisen autenttisen trivian ansiosta eletty todellisuus avautuu niin värikkäänä, niin ilmielävänä kuin se kirjassa avautuu.

Pikku pääkaupungissa oli jo 1900-luvun ensimmäisillä kymmenillä hämmästyttävän monipuolinen valikoima kahviloita ja ravintoloita. Ja niissä hämmästyttävän monipuoliset ruokalistat ja useissa elävää musiikkia. Lukuisat elokuvateatterit tarjosivat uutta katsottavaa viikoittain, Chaplinista ja Sherlock Holmesista mitä traagisimpiin taidefilmeihin.

Senaatintorin laidalla sijainneen Stockmannin tavaratalon näyteikkunat olivat henkeäsalpaavat. Teatteria, konsertteja ja taidenäyttelyitä oli tarjolla joka päivä. Raitiovaunut liikennöivät jo, ja automobiilipirssit alkoivat kilpailla issikoitten kanssa keskustan parhaista asemista.

Tietenkin naisten Helsinki oli paljon pienempi ja rajoittuneempi kuin miesten. Oli paikkoja, joihin naisen ei sopinut mennä yksin, eikä kaikkiin edes toisten naisten seurassa. Ja sitten vielä niitä, joihin ei voinut mennä edes miesseurassa. Oli kokonaisia elämänalueita, joilla naisen ei sopinut huseerata.

Sitten maailmansota, Venäjän vallankumous, verinen kansalaissota ja sitä seurannut kosto ja pitkä veljesviha. Muutamassa vuodessa iloisesta, henkevästä Helsingistä tuli synkkä kaupunki, jossa vallitsi pelko, nälkä ja kaikinpuolinen kurjuus. Suomi sulki ikkunansa maailmaan pitkäksi aikaa. Vain saksalaisen rautasaappaan kalahtelu alkoi kuulua yhä äänekkäämpänä.

Joskus sitä ihmettelee, onko Suomi avautunut oikeastaan vieläkään.

L. Onerva oli pasifisti, feministi ja sosialisti. Hän oli runoilija ja prosaisti, esseisti, suomentaja, taidekriitikko, kulttuuritoimittaja, välillä opettajakin. Hän teki myös kuvataidetta ja sävelsi. Hän lauloi useissa kuoroissa ja harrasti näyttelemistä. Hän elätti itsensä nuoresta tytöstä asti, monissa vaiheissaan myös miestä, kuten isäänsä ja Eino Leinoa. Hän raatoi kuin hullu, mutta ei rikastunut.

Hän oli kaksi kertaa naimisissa, ensimmäinen liitto päättyi eroon, toinen käytännössä siihen, että Onerva suljettiin Nikkilän mielisairaalaan, ”häiritsemästä” alkoholisoituneen miehensä Leevi Madetojan luomistyötä. Hän pääsi sairaalasta heti Madetojan kuoleman jälkeen.

Television Puoli seitsemän -ohjelmassa Anna Kortelainen arveli Onervan saaneen elää ihanan vanhuuden. Ainakin se vanhuus oli pitkä, sillä Onerva eli 90-vuotiaaksi. Ihanaa varmasti oli se, että Onerva, joka koko elämällään todisti, ettei sietänyt sitomista, sai vanhana elää sekä vapaana että turvassa tutun vanhan taloudenhoitajan hoivissa. Sitä onnea ei monelle vanhalle tänä päivänäkään ole suotu. Ihanuutta oli myös siinä, että Onerva kirjoitti runoja kuolemaansa asti, niitä pursui hänestä, tuhansia ja tuhansia runoja.

Onerva teki monta loistavaa uraa maailmassa, jossa naisen mahdollisuudet toteuttaa itseään olivat rajalliset ja jossa itsenäisesti elävä nainen sai helposti huonon maineen. Onerva uhmasi juoruämmiä ja moraalinvartijoita, mutta uhma ja raivoisa työntekokaan eivät riittäneet: jälkipolvetkin leimasivat hänet ennen kaikkea Eino Leinon muusaksi.

Itsenäisenä ihmisenä ja taiteilijana minun tietoisuuteeni Onerva nousi vasta Hannu Mäkelän ansiosta. Mäkelän Leinosta ja Onervasta kertovassa teoksessa Nalle ja Moppe Onerva jo kasvaa kiinnostavuudessa ohi Leinon.

Maailma on monin tavoin eri, mutta monin tavoin myös niin sama, että Onervaan on helppo samastua. Ainakin meidän kulttuurin sekatyöläisten ja freelancereiden, jotka poimimme leipämme niin pieninä palasina maailmasta.

Suomen Journalistiliiton Free lance -osasto valitsee joka vuosi alalla ansioituneen henkilön Vuoden freelanceriksi. Vuosisadan freelanceriksi, voisi post mortem itseoikeutetusti nimittää L. Onervan. Vaikkapa vuonna 2012, jolloin Onervan syntymästä on kulunut 130 ja kuolemasta 40 vuotta.

Kirjoittaja on joensuulainen toimittaja ja kirjailija.