11.1.2010 06.15

En voi mitään

Eilina Gusatinsky

Vuosi on alkanut taas niin vauhdikkaasti, että tarvitsen aikaa tottuakseni siirtymiseen seuraavalle vuosikymmenelle. Elämäni ja kalenterini eivät jostain syystä täsmää. Tapahtumat, tapaamiset, keskustelut on vaikea saada mahdutetuksi viikkoihin ja kuukausiin. Toisaalta miten on mahdollista, että taas on vuosi takana ja uusi alkamassa?

Tammikuun viimeinen päivä pysäytti karmealla tavalla kaikki juhlavalmistelut. Kuultuani ammuskelusta espoolaisessa kauppakeskuksessa, nousi ensimmäisenä pelko tappajan ulkomaalaisuudesta. En voi sille mitään ja sama pelko on ollut Jokelan ja Kauhajoen tragedioiden yhteydessä. Espoossa tekijä on ollut maahanmuuttajataustainen, joten ensimmäiset kommentit internet-foorumeissa tulivat hyvin nopeasti selkein viestein: tätäkö monikulttuurisuutta Suomi tarvitsee?

Tietysti, monille on itsestään selvyys, että mustasukkaisuus on vailla kansalaisuutta. Silti tappajan ulkomaalaistausta on tietynlainen ärsyke, joka kääntää huomion itse tragediasta muualle. En tiedä, lähtevätkö toimittajat siihen suuntaan – lähetän kolumnini toimitukseen ennen maanantailööppejä. Haluan uskoa, että kollegojeni joukosta löytyy sellaisia, jotka lähtevät etsimään vastauksia erilaisiin kysymyksiin kuten esimerkiksi, miten mielenterveysala osaa auttaa palveluja tarvitsevia ottaen huomioon myös asiakkaan taustat. Löytyykö helposti auttajia eri tilanteissa? Osaako kukin meistä hakeutua hoitoon?

Harvoin ostan aikakauslehteä, mutta välillä jotkut sattuvat käteen, esimerkiksi jos olen lähdössä matkalle. Vuoden ensimmäisessä Seurassa on järkyttävä tarina yhden nuoren pojan itsemurhasta, josta kertoo hänen äitinsä. Murheellinen kertomus avuttomuudesta, jonka ihminen kohtaa joutuessaan tekemisiin systeemin kanssa.

Järjestelmä ei osa nykyään nähdä potilasta ihmisenä, vaan jok’ikinen hoitohenkilökuntaan kuuluva tai viranomainen käsittelee omaa osa-aluettaan pystymättä hahmottamaan kokonaisuutta.

Kyseinen tarina on supisuomalaisen kertomus. ”Minun olisi pitänyt jyrkemmin vaatia hänelle kunnon hoitoa” ja ”En tajunnut taistella riittävästi”, toistaa äiti siinä jutussa.

Valitettavasti olemassa olevat Suomen ihmisoikeus-järjestöt ovat huolissaan asioista, jotka tapahtuvat Suomen ulkopuolella.

Sydämessäni kylmenee. Miltä tuntuu yrittää auttaa omaisia puutteellisella kielentaidolla? Kuinka monen elämänhalu on kuihtunut ilman asiantuntijan apua – tarkoitan tällä itsemurhaan päätyneen läheisiä? Itse asiassa apua tarvitsevat muutkin: valitettavasti ihmisiä kuolee joka päivä, tapaturmaisesti, sairauteen, vanhuuteen…

Äskettäin puhuttiin paljon huostaanotoista ja siitä, kuinka vaikea on saada lapsi takaisin perheeseen. Siinä yhteydessä monet suomalaiset kauhistelivat, miten vaikea on asioida viranomaisten kanssa ja yrittää hakea oikeudenmukaisuutta. Murto-osa huostaan otetuista pääsee takaisin vanhempien luokse vuoden sisällä. Varmasti on olemassa tarkkoja tilastotietoja, mutta kertovatko ne, kuinka moni ulkomaalaistaustainen sai lapseensa takaisin ja miten nopeasti? Osasiko hän enää kotikieltä, kun sai palata omaan perheeseensä?

En halua olla synkkä uuden vuoden alussa kuten en muulloinkaan. Mutta säännöllisesti saan tietää hyvin surullisia tarinoita ihmisiltä, jotka yrittävät hakea apua omiin ongelmiinsa – tuloksetta. Teoreettisesti heillä on siihen mahdollisuus, mutta käytännössä vastassa on hyvin usein seinä.

Monet venäjänkieliset naiset kamppailevat saadakseen huostaan otetut lapsensa takaisin. Tilanteiden erilaisuudesta huolimatta yleensä tapauksia yhdistää asenteellisuus – puolin ja toisin. Ja mahdottomuus saada asiallista apua.

Jostain luin, että huostaanotto tapahtuu, kun lapsella ei ole hyvä olla vanhempiensa luona tai vanhemmat eivät pysty lapsesta huolehtimaan. Itse asiassa selkeä sääntö. Jää epäselväksi, kuka päättää, onko lapsella hyvä olla – vaikkapa venäjänkielisen äidin kanssa. Siis onhan selvä, että päätöksen tekevät siihen tehtävään valtuutetut viranomaiset, mutta millä perustein? Seurataanko, onko konkreettiset tapaukset käsitelty asianmukaisesti, tasa-arvoisesti jne?

Ja on se ainainen kysymys: mistä saa apua, jos käsittely ei ollut oikeudenmukainen? Valitettavasti olemassa olevat Suomen ihmisoikeusjärjestöt ovat huolissaan asioista, jotka tapahtuvat Suomen ulkopuolella. Ehkä ne uskovat, ettei kotimaassa ole mitään epäkohtia, joihin pitäisi puuttua. Haluaisin olla yhtä onnellinen omassa uskossani. Joskus minulle tuleekin mieleen, että vika on minussa – näen ongelmakohtia, joita muut eivät huomaa. Jos muut eivät pidä niitä ongelmana, niin siitä seuraa, että joko olen keksinyt kaiken tai ylireagoin asioihin.

Jostain syystä en voi kääntää selkääni apua pyytävälle naiselle, esimerkiksi sille, jonka mustasukkainen entinen aviomies teki ilmiannon, väittäen, että nainen pahoinpitelee lapsia. Se tapahtui keväällä: lapset haettiin suoraan päiväkodista huhtikuussa ja laitettiin sijaisperheeseen. Ennen joulua tapasin tämän naisen kaupassa – oli hänen viikonloppunsa. Hän saa kerran kahdessa viikossa tavata lapsia. Muulloin he asuvat isän omakotitalossa, koska tuomion mukaan lasten on parempi kasvaa tutussa ympäristössä eikä tottua äidin kämppään.

Ketään ei kiinnostanut pieni seikka: isän aloitteesta muksut jäivät moneksi kuukaudeksi lastenkotiin ja menettivät tärkeän turvan – äidin kanssa käytetyn kielen. Kaupassa nainen puhui lastensa kanssa suomea ja kuulemma se on nyt pakko, koska venäjä on jo liian vaikea muksuille. Edessä on vielä oikeudenkäynti tai useampiakin. Onneksi tapaamani nainen on kunnioittavasti jaksanut puolustaa lastensa ja omia oikeuksiaan. Toivon hartaasti hänelle onnea ja haaveilen siitä, että pystyn jossain vaiheessa tekemään hienon esimerkillisen jutun hän oikeuksiensa puolustamisesta.

Valitettavan usein joudun siirtämään jutun tekemistä tulevaisuuteen. Se johtuu siitä, että haluan antaa lukijoilleni toimivan mallin asioiden hoitamiseen. Mielestäni on jopa vaarallista kertoa epäkohdista antamatta ”työkaluja” niiden korjaamiseen. Mitä minä voin sille, että käsittely vie joskus hyvinkin paljon aikaa? Joskus asianomaista ei enää kiinnosta tulla julkisuuteen, jos hän saa asiat jonkinlaisen kuntoon. Pelko pilata saavutukset on voimakkaampi kuin halu auttaa muita. Enkä voi sille mitään…

Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja