Sofi O. ja Suomen mies

Väkivaltaisuuden, puhumattomuuden ja juoppouden lisäksi suomalaisen miehen ominaisuuksiin kuuluu olematon kritiikin sietokyky ja jokseenkin täydellinen kyvyttömyys itsekritiikkiin.

Tai no, yhtä hyvin suomalaisten naisten.

Naisten väkivalta on yhä tabu, mutta sen verran siitäkin tietoa tihkuu, että tiedetään sen olevan hälyttävästi lisääntymässä. Naisten puhumattomuus on vähän eri asia kuin miesten kyvyttömyys sanalliseen kommunikaatioon, mutta mykkäkoulun pitäjinä taitaviksi tiedettyjen naisten asearsenaalin puhumattomuus on kuulunut aina. Ja viinaakin yhä useampi suomalainen nainen vetää kuin suomalainen mies.

Sofi Oksasen Tanskan televisiolle antaman haastattelun herättämät reaktiot osoittavat, että herneen osaavat vetää nenään sekä miehet että naiset, jos siihen vähänkin saadaan aihetta. Ja aihettahan saadaan aina, kun isänmaan kunniaa tahrataan esittämällä suomalaisesta jotakin epäedullista. Ja vielä ulkomailla! Ja vielä semmoisesta suusta, joka ei kokonaan ole ikinä suomalainen ollutkaan! Eli kuten Sofi O. itse iltapäivälehdessä sanoo: ”Kun menestyn kirjailijana, olen tosi suomalainen. Jos sanon jotain negatiivista, olen virolainen huora tai puoliryssä.”

Olin niin ällistynyt Sofin haastattelun herättämistä reaktioista, että pari päivää saksin lehtileikkeitä nähdäkseni, miten sananvaihto kehittyy. Sitten se meni niin typeräksi, että jätin sikseen.

Huippusuorituksiin eivät suinkaan yltäneet tavalliset kärttyisät kansalaiset, jotka kokivat kritiikin kohdistuneen itseensä, vaan aina tottuneesti rahvaan yläpuolelle asettuvat, Suomi-kuvasta huolestuneet ”paremmat” ihmiset. Suomi-brändiä rakentavassa työryhmässä istuvan professorin mielestä ei ole ”hygieenisesti kivaa”, että ”suomalaista kulttuurielämää edustava omien tekstiensä lähettiläs” kutsuttuna vieraana kritikoi isänmaataan pohjoismaisessa tv-lähetyksessä.

Sanomalehti Kalevan pääkirjoittaja päästelee tällaista tekstiä: ”Kun hän on tähän saakka keskittynyt Suomen sisällä harmittelemaan Viron prostituutiota, on suorastaan luonnollista maan ulkopuolella arvostella suomalaista miestä. Suomella on omat ongelmansa, joihin Oksanenkin kohta kuuluu.”

Oi Sofi, Sofi! Mikset keskittynyt ylistämään sisua, saunaa ja Sibeliusta, Mannerheimia ja Alvar Aaltoa, suomalaista raatajamiestä, Talvisodan sankareita ja velanmaksua USA:lle?

Oi Sofi, Sofi! Mikset keskittynyt ylistämään sisua, saunaa ja Sibeliusta, Mannerheimia ja Alvar Aaltoa, suomalaista raatajamiestä, Talvisodan sankareita ja velanmaksua USA:lle? Niin on tehty kautta aikojen, hyvin on mennyt, ja kauniilta olemme omasta mielestämme ulkomaalaisten silmissä näyttäneet.

Kukaan ei tietenkään ole kiistänyt, ettei Sofi puhunut totta. Sofin puheiden totuudellisuus vahvistettiinkin uutissivuilla samaan aikaan, kun pääkirjoitussivuilla puhkuttiin paheksuntaa.

Sofi ei myöskään sanonut mitään, mitä eivät eurooppalaista statistiikkaa vähänkin seuranneet tanskalaiset muutenkin tietäisi.

Juoppoudesta: Jokaisen 15 vuotta täyttäneen suomalaisen tilastoannos on 12,5 litraa sataprosenttista alkoholia vuodessa. 2 000 ihmistä kuolee vuosittain viinaan.

Väkivallasta: Suomi on Euroopan kärkeä väkivallassa ja itsemurhissa. 26 naista saa joka vuosi surmansa lähisuhdeväkivallan seurauksena. Joka neljäs nainen kokee perheväkivaltaa. Itsemurhien määrä on vuosikymmenet liikkunut tuhannen tietämissä. Masennuksesta on tullut kansantauti.

Puhekyvyttömyydestä: joka ikinen mediassa haastateltu ulkomaalainen, oli hän sitten tullut Suomeen turvapaikanhakijana, stipendiaattina tai vierailevana professorina, ottaa esille suomalainen puhumattomuuden ja kommunikaatiovaikeudet.

Nämä tosiasiat eivät brändäämällä muutu. Kilven kiillottaminen on vaikeutunut muutenkin. Teknologian edelläkävijästä olemme tipahtaneet häntäpään pitäjiksi. Maineikkaan hyvinvointivaltiomme olemme omin käsin rapauttaneet. On kyllä hyvin ymmärrettävää, että brändityöryhmä mieluusti keskittyy ”hygienian” hoitoon eli vaikenemaan pahoista ja rumista asioista. Juuri niin kuin tässä maassa ikiaikaisesti on ollut tapana.

Hassua, että juuri se suomalainen mies, jonka olemassaoloakaan ei saisi paljastaa, ei ainakaan ulkomaalaiselle, on erittäin ihailtu, ettei peräti miesihanne. Siis tämä uhoileva nyrkkisankari, joka puhuu vähän, kestää rajattomasti viinaa, hurjastelee maalla, merellä ja ilmassa ja jos ei kaada naista kuin heinää, on ainakin tyranni omassa perheessään. Erityisen ihailtu tämä mies on miesten – ja hyvin monien naistenkin – keskuudessa, jos hän tekee oikein helvetin paljon rahaa. Esimerkiksi urheilussa tai liikemaailmassa.

Tätä mieslajia edusti Pekka Herlin.

John Simonin elämäkerta Koneen ruhtinas, Pekka Herlinin elämä on monin tavoin vaikuttava, jopa järkyttävä teos. Ilman vaimon, lasten ja joidenkin lähisukulaisten rikastuttavaa näkökulmaa emme tosin tietäisi, että Pekka Herlin ei ollut niin kova kundi kuin häntä ihailevien miesten kertomuksista voisi päätellä.

Minulle tuli lukiessa epätodellinen olo. Kuvattu maailma on täysin miesten maailma, vain miehet toimivat, naiset ovat olemassa vaimona, tyttärinä, vilahdukselta sihteerinä tai muussa avustustehtävässä. Sokeeraavaa on verhoton ihailu, joka monien kirjaan haastateltujen miesten suhtautumisesta paistaa.

Huonostihan Herlinille ”ihmisenä” lopulta kävi, mutta ”miehisenä miehenä” hän tuntuu edustavan lähes ihannetta. Hän oli vähäpuheinen, helposti nyrkkeihin turvautuva, autoritaarinen johtaja, tyrannimainen perheen pää, häikäilemätön rahantekijä, kova juoppo, liikennekaahari sekä teillä että vesillä.

Mutta eihän suomalainen mies tällainen ole, eihän? Ja jos jossain joku tällainen poikkeuksellinen kummajainen olisikin, paras olla siitä ihan hissun kissun, ihan jo Suomi-brändin takia.