18.2.2009 06.00

Urpilainen nokikolarina

Kari Arvola

Puheenjohtaja Jutta Urpilainen esitteli hiljattain oman ratkaisunsa talousongelmiin. Se on vihreä talouskasvu viherkaulustyöpaikkoineen. Urpilaisen mukaan talouskriisi on haasteista kiireellisin, mutta suurin on ilmastonmuutos. Tarvitaan kasvuohjelma, joka johtaa vähäpäästöiseen yhteiskuntaan (Uutispäivä Demari 5.2.).

Urpilaisen strategia linkittyy 80-luvun Yhdysvaltojen ympäristöajatteluun. Jo silloin ilmaston mahdollista muuttumista alettiin kaupallistaa muiden ympäristöongelmien tavoin. Hanke lähti liikkeelle Clintonin kaudella, mutta ajettiin republikaanien hallitessa sivuraiteelle. Presidentti Obaman toivotaan jatkavan aateveljiensä linjaa.

Urpilaista ei häiritse, että EU:lla on jo Kioto-prosessiin liittyvä ilmasto- ja energiapoliittinen strategiansa. Se nousi politiikan keskiöön 2006, kun Sir Nicholas Stern Englannin hallituksen toimeksiannosta laati raporttinsa. Keskeinen vaatimus oli teknologiauudistus, jonka avulla hiilipäästöt hillittäisiin ja sääkatastrofit torjuttaisiin.

Sternin viesti sai evankelistakseen sittemmin Nobelilla kruunatun Albert Goren. Hiilikampanja onnistui täydellisesti. Nyt ilmastoa pelastetaan kaikilla foorumeilla myös suurten öljy-yhtiöiden tuella. Urpilainen matkustaa siis jälkijunassa. Hän hakee ohjelmalleen oikeutusta kytkemällä sen EU:n kilpailustrategiaan. EU:sta pitää tehdä johtava vihertalous.

Matalapäästöstrategian perusteissa on hiilenmentävä aukko. Vaikka uskoisimme hiilidioksidin mahtavaan rooliin säiden säätelijänä, ei siitä seuraa, että strategia olisi realistinen. Uusi teknologia vaatii mittavia investointeja ja rakenteiden muuttamista kaikkialla eli valtavasti rahaa.

Energian käyttöä säätelee maailmanlaajuinen markkinamekanismi. Hiilen, öljyn ja kaasun hinta on sen perusta. Näiden lähteiden yhteinen osuus primäärienergian tuotannosta on noin 80 prosenttia. Sähkön hinnalla on kytkös primäärienergian hintaan. Missään ei voida pitkään myydä sellaista energialajia tai -tuotetta, joka maksaa selvästi keskimääräistä enemmän. Tähän tarvitaan korvamerkittyä tukirahaa ja protektionismia.

Tietyn energialajin käyttöä voidaan hankaloittaa poliittisin päätöksin. Jos säätely ylittää kuluttajien sietokyvyn, virallisten energiamarkkinoiden rinnalle muodostuvat pimeät ja syntyy poliittista kiehuntaa. Kansantaloudessa pakkosääntely tarkoittaisi kokonaisten tuotannonalojen lopettamista tai siirtymistä muille maille. Lopputulos olisi hallitsematon rakennemuutos.

Kuluttaja saattaa maksaa energiasta korkeaakin hintaa, jos uskoo näin parantavansa maailmaa. Vaihtoehtoisten energiamuotojen edetessä hän joutuu näin tekemään. Hiilidioksiditonnin välttäminen ydinvoimalla maksaa noin 10 euroa, kun sitä verrataan hiilivoimalla tuotettuun sähköön. Kaasu–höyry-kombivoimalla hinnaksi tulee 30 euroa. Aurinkolämmöllä säästö maksaa 80 euroa ja tuulivoimalla 90 euroa. Sähköä tuottavilla aurinkopaneeleilla hiilidioksiditonnin vähentäminen maksaa jopa 600 euroa.

Hintasuhteet muuttuvat, kun uusi energiateknologia kehittyy. Mutta harppauksen sen globaaliin hyödyntämiseen estää maksukyisen kysynnän ohuus ja kilpailevien fossiilisten energiaraaka-aineiden tarjonta. Viimeksi mainittua sen paremmin EU päästökauppoineen kuin sosialidemokraatitkaan viherfantasioineen eivät kykene markkinataloudessa estämään.

Päästökaupan ympärille näyttää olevan muodostumassa uusi kansainvälinen finanssikupla samaan tapaan, kuin 2000-luvun alun IT-kupla tai meneillään oleva finanssikriisi. Urpilaisen strategia ei ole tästä maailmasta.