Risto Uljas esitti tärkeitä huomioita vastineessaan (KU 22.5.) Viikkolehdessä olleeseen haastatteluuni. Olemme ilmeisen samaa mieltä menneiden vuosikymmenten upeista kamppailuista suurpääomaa vastaan ja vaikkapa yritysdemokratian puolesta. Niitä kokemuksia on hyvä hyödyntää, minkä vuoksi toivon voivani lukea Ristolta jatkossakin taistelevan työväenliikkeen pohdintoja.
Haastattelussani Ristoa ärsytti kommenttini suomalaisen vasemmistoradikalismin suhteesta Neuvostoliittoon. Riston mukaan ”Brežnevin suuteleminen oli perin vieras ajatus”. Oletan, että on aika selvää, että metaforani Brežnevin suutelemisesta viittasi nimenomaan pyrkimykseen puolustaa Neuvostoliittoa. Oliko se tosiaan esimerkiksi taistolaispiireissä vieras ajatus?
En väitä, että kyse olisi ollut kenenkään ainoasta tai tärkeimmästä intohimosta. Silti olen siinä käsityksessä, että moneen muuhun maahan verrattuna Neuvostoliiton imartelu oli poikkeuksellisen tärkeä radikaalisuuden mittari näkyvälle osalle suomalaista vasemmistoa.
Ilahdun, jos joku voi osoittaa käsitykseni vääräksi.
Muuallakin oli eurokommunismin ympärille syntyneitä jakolinjoja, jotka muistuttivat suomalaista osapuolijakoa myös suhteessa Neuvostoliittoon. Verrattuna kokemuksiini Englannin, Espanjan, USA:n tai Latinalaisen Amerikan vasemmistoista, Suomessa ei kuitenkaan ollut esimerkiksi näkyviä anarkistisia tai trotskilaisia suuntauksia rikastuttamassa keskustelua. Suomen radikalismikriteerien kirjo oli 1970-luvulla kaiken kuulemani perusteella suppeampi: valtiokeskeisempi ja neuvostomyönteisempi.
Neuvostoliiton liehittelylle oli monia syitä, joiden järkevyyden määrittely ei ole tämän kirjoituksen päätarkoitus. Ehkä silti pari huomiota mahdollisista motiiveista. Yksi kauneimmista oli köyhien maiden vapaustaisteluiden tukeminen.
Osalle neuvostokortin ahkerista vilauttelijoista kyse saattoikin olla taktisesta imartelusta. Joku lienee ajatellut, että vaikka Brežnevin komennosta löytyi ikäviäkin piirteitä, niistä ei ollut hyvä puhua, koska Vietnamin tai Guatemalan vapaustaistelurintama olisi saattanut kärsiä. Globaalin solidaarisuuden tarkoitus pyhitti Brežnevin syleilyn.
Neuvostoihailu ei toki ollut minkään osapuolen yksinoikeus 1970-luvun Suomessa. Oikeistossakin osattiin imarrella itänaapuria, ja motiivit olivat usein vasemmistoa raadollisempia. Nimenomaan vasemmiston kaikenkattavasta rähmällään olosta räksyttäville voi laittaa jauhot kurkkuun myös muistuttamalla siitä, että vuonna 1968 Tšekkoslovakian miehitystä protestoi Suomessa virallisesti puolueista vain SKP.
Poliittisissa kamppailuissa päämäärä on usein pyhittänyt keinot. Tämä on myös yksi avain sen ymmärtämiseen, miksi merkittävä osa uuden vuosituhannen alun radikaaleista kansalaisliikkeistä on vierastanut niin sanotun vanhan vasemmiston toimintatapoja. Osa vierastamisesta perustuu toki väärinkäsityksiin, mutta neuvostoihailun poliittista merkitystä on hankala kieltää jälkikäteen. Joka tapauksessa olen kiinnostunut oppimaan lisää tavoista rakentaa vasemmistosuuntausten ja -sukupolvien välille uusia siltoja.