Kuluneen vuosikymmenen aikana on puhuttu työelämän huonontumisesta. Kritiikkiä ovat kohdanneet työntekijöiden välinen kasvanut kilpailu ja tulosvastuullisuus, inhimilliset suorituspaineet, uupumus ja persoonan riisto. Myös epämääräistyvät työajat ja työsuhteet ovat keskeinen osa työelämän laadun heikentymistä.
Puhutaan prekaarista työstä, jossa työntekijä kohtaa jatkuvan epävarmuuden työsuhteen jatkuvuudesta, työajoista ja toimeentulosta. Nollatyösopimus, jossa työnantaja voi käytännössä milloin tahansa keskeyttää palkanmaksun työtunnit nollaamalla, on prekaarin työn kiteytymä. Nollatyösopimuksilla työnantajat pystyvät kiertämään lain ja sopimusten määräämiä velvoitteitaan, kuten sairausajan palkanmaksun, lomarahojen maksuvelvollisuuden ja irtisanomissuojan.
Pahimmillaan työntekijä on työnantajan käytettävissä jatkuvassa valmiustilassa, mutta työnantajalla ei silti ole velvollisuutta tarjota tunteja. Työaika voi vaihdella 0:n ja 40 tunnin välillä. Työtuntien puute voi pakottaa työntekijän irtisanoutumaan, josta seurauksena on kolmen kuukauden työttömyysturvan karenssi. Nollatyösopimus on myös työnantajille keino kitkeä työntekijöiden halua ajaa oikeuksiaan.
Työelämää koskevassa keskustelussa keskiössä ovat olleet yksilön kokemukset. Tarinat ovat tärkeitä, sillä ne konkretisoivat, mitä prekaari työ tekee yksilölle. Yksilön näkökulma on kuitenkin rajallinen. Tuhansien ja miljoonien työntekijöiden tarinoille on yhteistä kokemus työn ja toimeentulon epävarmuudesta. Työelämän koventuminen ja toimeentulon epävarmuus ei kohdistu vain yksilöihin, vaan yhteisöihin ja työväkeen kollektiivisesti.
Ehkäpä työelämän prekarisoituminen ei ole vain kasvottoman ja kilpailuhaluisen globaalin kapitalismin sivutuotetta, vaan sen tarkoituksenmukainen strategia? Pyrkimys työmarkkinoiden joustavuuden lisäämiseen on tapahtunut osana uusliberaalin kapitalismin projektia. Tällä projektilla on tekijänsä ja hyötyjänsä.
Brittiläisen yhteiskuntatieteilijän David Harveyn mukaan uusliberalismi on ymmärrettävä globaalin talouseliitin projektiksi, jonka tähtäimessä on ollut hyvinvointivaltioiden rakennuskaudella heikentyneen luokkavallan palauttaminen. Tässä tehtävässä se on ollut menestyksekäs. 1970-luvun lopulla käynnistynyt uusliberalistinen projekti on merkinnyt kaupan ja pääoman liikkuvuuden esteiden purkamista, talouden finansialisaatiota, hyökkäystä ammattiyhdistysliikettä vastaan, tuotannon uudelleen sijoittamista, koventunutta talouspolitiikkaa, julkisten palvelujen alasajoa ja yksityistämistä.
Työmarkkinoiden joustavuuden lisääntyminen on uusliberaalin luokkaprojektin tuote. Työväen keskinäistä solidaarisuutta on murrettu ja ammattiliittoja on ajettu ahtaalle. Prekaarin työn yleistyminen on ilmentänyt muutosta palkkatyön ja pääoman välisessä voimasuhteiden tasapainossa – pääoman hyväksi. Nollatyösopimus on tästä elävä esimerkki.
Vaatimaton askel kohti voimatasapainon muutosta on nollatyösopimusten kieltäminen työoikeuden periaatteiden vastaisina. Lisäksi on otettava käyttöön takuupalkka, alipalkkaus on kriminalisoitava ja ammattiliitoille on myönnettävä kanneoikeus. Huonojen asioiden vastustamisen lisäksi on keskusteltava, miten työelämää ja sosiaalipolitiikkaa voitaisiin kehittää, jotta työelämä joustaisi työntekijän tarpeiden mukaan.
Vasemmistoliiton vaaliohjelma sisältää 15 konkreettista vaatimusta työelämän parantamiseksi. Tästä minimitavoitelistasta on hyvä lähteä liikkeelle.