Kuntien ja valtion budjettikuri ja säästöretoriikka eivät kohdistu tasapuolisesti eri kansalaisryhmiin, vaan omaavat vahvasti sukupuolittuneita uskomuksia ja vaikutuksia. Sukupuoli ilmenee poliittisen ja taloudellisen vallan, tuotannon ja työnjaon kaikilla tasoilla.
Kestävyysvaje, kilpailukyky, valinnan vapaus ja yrittäjyyden tukeminen ovat aikamme hallitsevia mantroja. Perusoikeuksien kultakausien mantra oli sen sijaan näkemys hyvinvointivaltiosta naisen parhaana ystävänä; tarvitsevathan naiset miestä enemmän julkisia, kohtuuhintaisia palveluja voidakseen yhdistää perheen ja työn.
Kuntien ja valtion tulisi nyt toteuttaa EU:n tasa-arvon peruskirjan edellyttämä säästöjen ja rakennemuutosten sukupuolivaikutusten analyysi. Sen tulisi myös johtaa toimenpiteisiin ja päätöksiin, jotka estäisivät ainakin terveyteen ja talouteen liittyvien eriarvoisuuskuilujen syvenemisen.
Jos sote-uudistuksen myötä työntekijät irtisanotaan ja palkataan uudestaan (osin yksityissektorille), heidän palkka- ja työehtonsa murenevat entisestään.
Naisvaltaisilla aloilla toteutetaan lakisääteisiä tehtäviä, mutta niitä leimataan nykyisin suojatyöpaikoiksi. Kunnan tarjoama palkkatyö – pitkä mutta kapea leipä – on tarjonnut naisille toimeentulon, joskaan ei korkeita palkkoja.
On suuri riski, että sote-uudistuksen myötä työntekijät irtisanotaan ja palkataan uudestaan (osin yksityissektorille), jolloin heidän palkka- ja työehtonsa murenevat entisestään. Tätä puolustetaan kustannussäästöillä, mutta samaan aikaan miesvaltaisille aloille vaaditaan tukiaisia ja niiden irtisanomisista nousee kova häly.
On tietenkin oikein, että ICT-alojen työntekijät pelastetaan toimeentuloluukulta. On kuitenkin kyse räikeän sukupuolittuneesta verovarojen suuntaamisesta, jos naistyöpaikkojen alasajoa esitetään ratkaisuksi talouskriisiin, ja vain miestyöpaikat nähdään tuottavina ja tuet-tavina.
Hyvinvointivaltioon kohdistuvissa hyökkäyksissä käytetään sukupuolittuneita kielikuvia: sosiaalipolitiikka on ”paapovaa” ja hyvinvointipolitiikan puolustajat holhousta vaativia vastuun väistäjiä. Koska riippuvaisuus, holhouksen vastakohta, on lähempänä kotiäitien kokemusmaailmaa, omavastuun ja autonomian ihannointi on sukupuolittunutta.
Muista riippumattoman ihmisen (eli miehen) myytti on harhaanjohtava, sillä olemme kaikki riippuvaisia hoivaajista, luonnosta ja toisistamme. Heidi Liehu on oivaltanut, että ”hoivaamisentarve ja kova vallankäyttö ovat miehisen vallan maailmassa vastakkaiset ulottuvuudet, sillä (––) vallankäytön miehinen maailma kohoaa juuri naisen hoivatyön perustalle: hoivaamisentarve naisessa sen sijaan on syntynyt juuri samastumisen tunteiden pohjalta. Nuo samastumisen tunteet puolestaan voivat sulkea ulkopuolelleen oman omistuksen kartuttamisen halun. Äidin- ja isänvalta ovat patriarkaatissa näin pohjattomasti eriytyneet”.
Valinnan ja yrittämisen vapauksilla houkutellaan nyt myös naisia miesvaltaisille aloille menestymään ja rikastumaan. Tämä sisältää aitoja vaurastumisen mahdollisuuksia miesvaltaisille reviireille hakeutuville naisille.
Mutta entä naisten enemmistö, jolle yhteiskunnan asenneilmapiiri ja käytännöt edelleen delegoivat kokkaamisen, kuuraamisen ja keittämisen – ruumiillisuuteen ja arjen rutiinien pyörittämiseen liittyvät tehtävät? Tiedostetaanko kuinka sukupuolittuneesta tulonsiirtojärjestelmästä nyt on kyse, kun viitataan säästökuureihin, menokuriin ja rakennemuutoksiin muun muassa miesvaltaisten ITC- ja robotiikka-alojen hyväksi?
”Sisar hento valkoinen” on romanttinen, nykypolvelle varsin vieras muistutus ajasta, kun kutsumustyöhönsä sitoutuneet sairaanhoitajat eivät saaneet avioitua, vaan heidän tuli uhrautua pyyteettömään hoivaan pienellä paikalla. Vaatimaton palkka oikeutettiin nostamalla hoitajat jalustalle, naisellisen kunnian ikoneiksi, käytännössä uhrautumis-eunukeiksi. Arvonanto oli jonkinlainen henkinen ”tulospalkkio”, johon monet manipuloitiin tyytymään nöyrästi.
Ammattimaisia kutsumustyöntekijöitä korvataan nyt vähin erin ulkomailta tuodulla halpatyövoimalla ja vähemmän koulutetuilla, kuuliaisilla avustajilla. Robottihoitajat ja -lemmikit, muonamaatit ja älyvaipat, älylattiat ja turvavempaimet vähentävät entisestään tarvetta palkata ihmisiä hoiva-alalle.
Robottihoivassa kutsumuksella ei enää ole arvoa. Tällaisen ”hoivan” lisäarvon saavat robottiyritykset. Robottien tulisi kuitenkin ainakin maksaa veroa, sillä niin teollisten miestyöpaikkojen kuin naistyön ulkoistaminen, yksityistäminen ja siirto heikon työturvan ja ympäristönsuojelulakien maihin merkitsee työpaikkojen massiivista avohakkuuta.
Mistä saamme palvelujen tuottamiseen tarvittavat verot jos sallimme yritysten veronkierron? Hoiva-alan palkansaajat ainakin toivat verotuloja.
Naiset muodostavat lisäksi enemmistön niistä pienituloisista yksinhuoltajista ja vanhuksista, joiden kontolle nyt siirretään terveyskeskusmaksujen nostot ja sellaiset verot, joita ei voi kiertää (alvit ja kuntaverot). Sote-uudistuksessa tulisi huomioida laaja-alaisesti kaavailtujen muutosten sukupuolivaikutukset. Naisilla on myös harvemmin käytettävissään auto, joten välimatkojen kasvaessa hyvinvointikeskuksiin, he ovat lapsineen miehiä haavoittuvaisemmassa asemassa.
Omavastuu-retoriikassa ei myöskään huomioida, ettei kansalaisilta, ja suhteettomasti naisilta, peräänkuulutettua omavastuuta, talkootyötä ja yhteisöllisyyttä vaadita niiltä suuryrityksiltä, joita nimenomaan holhoamme markkinatalouden sääntöjen vastaisesti. Päinvastoin, niiden sallitaan nauttia verovaroin koulutetusta työvoimasta (jonka äidit uusintavat ja pitävät terveinä yhdessä terveydenhuollon kanssa) ja julkisin varoin tuotetusta infrasta, vaikka ne ulkoistavat usein omat kulunsa luontoon saasteina ja teollisina jätteinä, ja aiheuttavat ekososiaalisia kuluja työvoimapoliittisilla päätöksillään. Työntekijöiden ulkoistaminen on vain yksi niiden aiheuttamista sosiaalikuluista, mutta silti tukia ja muuta apua ei vaadita palautettavaksi verojen ja voittojen valuessa yksityisiin taskuihin.
Pienyrittäjänaiset ovat vielä heikommassa asemassa yrittäjyyden monien verojen ja säännösten tähden. Olisikin tarpeen laatia yrityselämälle sellaiset pelisäännöt että pk-yrityksellä olisi paremmat lähtökohdat menestyä korporaatiovallan katveessa. Yhteiskuntavastuu tulisi ulottaa yritystoimintaan juuri huomioiden pk- ja suuryritysten erilaiset vastuut ja vaikeudet. Tukien ja työllisyyden edistämisen välillä tulisi olla hyvin harkittu ja vastuullinen yhtälö.
Kun kotien ja kuntien hoivatyön pehmeä ydin rapautuu väärin kohdistetuilla säästöillä ja päätöksillä, jälki on kestämätön. Se on väkivaltaa, työkyvyttömyyseläkkeitä, syrjäytymistä, turhautumista, hoivaköyhyyttä ja myös ahneen yritysmaailman rapautumista. Keskinäisriippuvaisuuden maailmassa ketään ei ole varaa kohdella kaltoin.
Kirjoittaja on Oulun kaupunginvaltuutettu ja globalisaatiotutkija.