Työväenliikkeen työtä vaivaa päämäärättömyys. Kompromisseja tehdessä voittaja on se, joka uskaltaa esittää radikaaleimmat vaatimukset. Jos Vasemmiston pitkän tähtäimen päämäärä on uuden Punavihreä tulevaisuus -asiakirjan mukaisesti vain jo olemassa oleva sekatalous, annetaan kompromisseissa etumatkaa yhä radikaalistuvalle oikeistolle. Siksi mielestäni työväenliikkeen on kaivettava naftaliinista vanha kunnon ”demokraattinen sosialismi”.
Luen paraikaa kahta Skdl:n entisen kansanedustajan ja hyvinvointivaltion kivijalan valuvuosien valtiovarainministerin Ele Aleniuksen sosialismia käsittelevää kirjaa. Vaikka kirjat Sosialistiseen Suomeen (1969) ja Sosialismin ideologia ja aikakauden muutos (1985) on kirjoitettu ennen niin sanotun reaalisosialismin romahdusta, tehdään niissä selväksi mikä on sosialistisen päämäärän demokraattinen ja humanistinen luonne. On tärkeää erottaa ideologia ja se, mitä sen nimissä on tehty.
Juuri Aleniuksen tapa suhtautua sosialismiin päämääränä on terve ja ”myytävissä” tänä päivänä kansalle. Eihän ihminen ole teräsmies, vaikka hän niin itse muille toitottaisikin. Ei ollut reaalisosialismikaan sosialismia, vaikka sitä kovasti propagoitiinkin.
Vasemmiston on palattava vaatimaan sosialismia.
Sosialismilla on sekä talouspoliittinen että arvopoliittinen luonne. Talousjärjestelmänä sosialismi tarkoittaa Aleniuksen mukaan tuotantovälineiden yhteiskunnallista omistusta, jonka tulokset jaetaan maksua vastaan kansalle, ja hinta muodostetaan yhteiskunnan määräämissä rajoissa markkinoilla. Selkeä ero kapitalismiin on suhtautuminen tuotantovälineiden omistamiseen ja toisaalta myös kommunismiin, jossa tuotannon hedelmät jaettaisiin ilmaiseksi.
Arvopoliittisesti sosialismi jatkaa valistuksen perintöä. Kaikkien maailman ihmisten vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa pidetään edelleen pyhimpinä sen arvoista, jonka suurena päämääränä on kansanvalta ja luokkarajojen häviäminen.
Sosialistit uskovat arvojen toteutuvan käsikädessä talousjärjestelmää sorvattaessa, mutta arvot ovat itsessään vähintään yhtä tärkeä osa aatetta. Onhan koko liikkeen historiallinen kehitys seurausta juuri näiden arvojen puutteesta yhteiskunnassa.
Koska sosialismilla on kaksi ulottuvuutta, joista kumpikin on suoraan riippuvainen toisesta, voidaan todeta, että reaalisosialismista tutut elementit: yksipuoluejärjestelmä, diktatuuri, vainot, kansallismielisyys sekä järjestelmää hallitseva puolue-eliitti eivät kuulu edes samaan lauseeseen todellisen sosialismin kanssa.
Sosialismissa kansan enemmistön on oltava vallitsevan järjestelmän takana, ja sen on oltava yhtälailla demokraattisesti opposition kumottavissa. Ilman moniarvoista poliittista järjestelmää eivät sen pyhimmät arvot voi toteutua. Rosa Luxemburgin sanoin: ”Ei ole olemassa demokratiaa ilman sosialismia, eikä sosialismia ilman demokratiaa”. Tämän pohjalta ei ole liioiteltua sanoa, että pohjoismainen sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio on päässyt lähimmäksi sosialismia.
Vasemmiston on palattava vaatimaan sosialismia. Sanan ottamisesta uudelleen käyttöön syntynee keskustelu, jonka yhteydessä voimme oikaista väärinkäsityksiä. Se, että pelkäämme sen käyttöä, antaa muun muassa perussuomalaisille vallan määritellä sana ja meidät kuten he itse haluavat. Tätä on reaalisosialismin kauhut tuntien helppo käyttää keppihevosena.
On tärkeää ottaa ”demokratia” mukaan ”sosialismia” käytettäessä tekemään pesäeroa menneisyyden aaveisiin. Demokratia sen länsimaisessa merkityksessä mielipiteen vapauksineen kaikkineen, mutta entistä suorempana ja avoimempana.
Rehabilitointi tarkoittaa Wikipedian mukaan Neuvostoliitossa syyttömästi teloitettujen arvon palauttamista. Mielestäni nyt on vihdoin aika rehabilitoida sosialismi.