17.1.2012 10.42

Euro on liittovaltioraha

Euro ei ole minkään maan oma valuutta. Se on liittovaltioraha, joka perustuu ajatukseen siitä, että ensin liittovaltioidaan talous ja että siitä seuraa väistämättömästi poliittisen liittovaltioitumisen syveneminen.

Euro on Emun muna, joka on nyt mennyt rikki.

Tämän tilanteen analyysissa Teppo Eskelisen kirjoitus Viikkolehdessä (30.12.) piti sisällään yltiöradikaalin johtopäätöksen: ”kansallisvaltio saa mennä”. Siis Suomi, joka on suomalaisen paras ystävä, pitää hävittää liittovaltion, menokurin, sisäisen devalvaation, demokratiavajeen tieltä. Kun hän vaatii budjettivallan siirtämistä Suomen eduskunnalta Euroopan parlamentille, me emme itse päättäisi omista veroista ja niiden käytöstä hyvinvointivaltion ylläpitämiseen.

Hänen analyysinsa Euroopan keskuspankin asemasta on suorastaan kummallinen. Mitä tarkoittaa se, että EKP:stä pitää tehdä ”keskusbudjetin viimekätinen rahoittaja”? Mistä sen rahat tulevat? Setelipainosta virtuaalisena bittirahana vai jäsenmaista? Jos keskuspankille annetaan verotusoikeus, se on aivan ennenkuulumaton vallansiirto puolen miljardin eurokansalaisen EU:ssa 17 Emu-maan keskuspankkien pääjohtajille, siis virkamiehille.

EKP on juuri lainannut 500 pankille puoli biljoonaa euroa yhden prosentin korolla. Pankit ovat EKP:n omia pullasorsia, joita se syöttää halparahalla. Se sen politiikasta.

Eskelinen ei mielestäni ymmärrä kapitalismin systeemikriisin seurauksiin kuuluvan Emun kriisin luonnetta.

Emu on rahapolitiikkaa, johon Euroopan keskuspankilla (EKP) on monopoli. Emu-maat ovat liian erilaisia valtioita, jotta kaikille sopisi sama rahapolitiikka, joka 2000-alkuvuosina oli monessa katsannossa väärää. EKP piti rahan löysällä ja halpana, ja sen seurauksena pääomamarkkinat inflatoituivat ja tietyt valtiot, jotka saivat Emussa rahaa lainaksi halvalla, ylivelkaantuivat hallitusten ostaessa äänestäjien suosiota lainarahoilla.

Viime vuosikymmenellä elettiin virtuaalirahalla yli reaalitalouden kantokyvyn.

EKP:n rahapolitiikassa oli vain yksi tavoite: taistella sellaista inflaatiota (hintojen ja palkkojen nousua) vastaan, jota ei ollut, ja pitää se alle kahdessa prosentissa. Tässä tavoitteessa se onnistui, mutta samalla se romutti sen ikivanhan teorian, jonka mukaan rahan määrällä ja inflaatiolla (hintojen ja palkkojen nousulla) olisi keskinäinen riippuvuus. Rahaa oli kierrossa enemmän kuin koskaan, mutta se ei näkynyt perinteisessä inflaatiossa – mutta finanssimarkkinoilla: pääomahaitakkeiden ja -turhakkeiden hinnat nousivat taivaisiin.

Viime vuosikymmenellä elettiin virtuaalirahalla yli reaalitalouden kantokyvyn. Tyhjän tuotannolla synnytettiin finanssimarkkinoilla sellaiset määrät uutta kuvitteellista tukkurahaa, että kasautuneeseen eli kuolleeseen työhön kiinnittyneet varallisuusarvot irtaantuivat reaalitaloudesta, ja maailman kaikkien aikojen suurimmat rahamäärät alkoivat elää omaa, elävän työn arvosta riippumatonta elämää.

Sillä tavalla velkadopingilla rahoitettiin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä se lännen teollisuusmaiden talouskasvu, joka keinottelulaskujen maksun aikaan nyt 2010-luvulla on pois reaalitalouden kasvusta, ja markkinoita joudutaan nyt puhdistamaan finanssituotteisiin kiinnittyneestä virtuaalirahasta. On saatava tasapainoon raha ja reaalitalous. On ratkaistava velkaongelma.

EU:n huippukokous joulukuussa epäonnistui kaikessa. Niillä turpakäräjillä päätettiin ”talousliitosta”, josta kukaan ei tiedä, mikä se on. Päätettiin lainata 200 miljardia Kansainväliselle Valuuttarahastolle IMF) palautettavaksi ylivelkaantuneille Emu-maille. Sekään ei onnistu suunnitellulla tavalla. Eurobondeja ei ole tulossa, ja sijoittajavastuustakin luovuttiin. Suomi jäi vastustamaan vakautusrahaston (ERM) yksimielisyysvaatimuksen poistoa.

EU pakenee Emun tervehdyttämistä ajamalla liittovaltiota seuraavan kriisin ehkäisyyn mutta kiertäen akuutin tilanteen: miten hoitaa tämän päivän kriisi.

On totta, että ylivelkaantumisen katkaisuhoidossa ja vanhojen velkojen takaisinmaksussa ei ole monta todellista vaihtoehtoa. Yksi on inflaation kasvun hyväksyminen. Toinen on vanhan ajan setelirahoituksen korvaavan kuvitteellisen bittirahan käyttäminen julkisten velkojen hoitoon (mistä seuraa inflaatiota). Poliittisesti vaikein vaihtoehto on pakottaa pankit rahoittamaan terveen reaalitalouden hyödyllisiä investointeja. On pakotettava pankit eikä saa antaa pankkien pakottaa. Julkisen vallan pakotuskeino on pankkiavun ehdot. Nyt niitä ei ole.

Minusta jokaisen jäsenmaan pitää vastata omien pankkiensa veloista. Teppo Eskelinen ehdottaa velkojen yhteisvastuullistamista tavalla, jota hän ei ole miettinyt valmiiksi.

Esko Seppänen
eläkeläinen