Merja Miikkulainen piti Kansan Uutisten Viikkolehden kolumnissa (4.2.) populismia moraalittomana vyön alle iskemisenä, ikään kuin rationaalisen keskustelun pelisääntöjen rikkomisena. Näin ei tarvitse olla.
Populismi on oikein käytettynä myönteinen asia. Se periytyy antiikin Kreikan ja Rooman retoriikasta tarkoittaen puhetaidon toista puolta, esitystapaa. Populismin jyrkkä tuomitseminen johtaa puhujan ja filosofin erottamiseen, mistä kiisteltiin jo antiikissa.
Kuuluisimman reetorin Ciceron mukaan populismi ei ole pahaa, jos asiatiedot ja johtopäätökset pitävät paikkansa.
Sampo Villanen kysyi KU:n nettikeskustelussa, miksi oikeistolaistunut valtamedia ei julkaise vasemmiston harjoittamaa ”populismia” ja vastasi: käyttämämme kieli on liian virallista ja byrokraattista.
Kyse ei ole vain kielestä, vaan myös henkilöistä. Vasemmalta ei ole noussut Esko Seppäsen jälkeen populismia taitavia reetoreita. Kun asioita ei esitetä retorisesti uskottavasti, niitä ei oteta vakavasti.
Populismi on vaikea puhetaidon laji. Monimutkaistuneessa yhteiskunnassa se on vielä vaativampi kuin Ciceron ja Quintilianuksen Roomassa. Modernin finanssi- ja ympäristöpolitiikan yksityiskohtien saumaton liittäminen populistiseen retoriikkaan ei onnistu keneltä tahansa. Keskinkertainen ja kömpelö toteutus kääntyy tekijää vastaan romuttaen puhujan uskottavuuden.
Yksi syy vasemmiston nuoren polven huonoon vaalimenestykseen on heikko retoriikan taito. Nopeasti miettien löydän vasemmalta vain yhden populistiyrittäjän, Osku Pajamäen. Mutta hänen kirjansa Ahne sukupolvi – suurten ikäluokkien perintö sortuu puutteellisiin asiatietoihin. Pajamäen yritystä voi verrata Esko Seppäsen kirjoitteluun rahaliitto Emusta. Seppäsen argumentit ovat osoittautuneet tosiksi, kuten Maastrichtin konvergenssikriteerien poliittinen tulkinta, Välimeren maiden taloustilastojen väärentäminen sekä Emun vakauttama massatyöttömyys, mistä monissa maissa kumpuaa ulkomaalaisvastaisuutta.
Cicero korosti, että puheen uskottavuuden ratkaisee lopulta esittäjän asiantuntemus (De oratore – Puhujasta, Gaudeamus 2006). Jos puhuja tuntee ja tietää asiansa, se lisää esityksen vaikuttavuutta, ja päinvastoin.
Konkreettisesti voi kysyä mikä on vasemmiston kritiikin uskottavuus maksettaessa Kreikan ja Irlannin velkoja suomalaisvaroin, kun vasemmisto oli kahdeksan vuotta liittämässä Suomea rahaliitto Emuun? Äänestäjä eli veronmaksaja kysyy: mitä on tietämyksenne, kun arvostelette sitä mitä olitte itse tekemässä?
Populismin yksioikoisen tuomitsemisen sijasta kannattaa tutustua retoriikan historiaan. De oratore -teoksen läpi kulkee Crassuksen ja Antoniuksen oppiriita puhetaidon ja filosofian välillä. Cicero asettui keskitielle, ehkä hiukan lähemmäksi Crassusta. Samalla hän varoitti filosofin ja puhujan erottamisesta, mutta teki sen molempia ymmärtäen ja elävän humoristisesti.