24.12.2009 05.00

Kuntouttava työtoiminta ja sakkomaksut

Työmarkkinatuen rahoituksesta on sovittu työministeriön, sosiaali- ja terveysministeriön ja Kuntaliiton kanssa vuonna 2006 siten, että työmarkkinatukea 500 päivää saaneista ihmisistä kunnat joutuvat maksamaan Kelalle takaisin puolet kuntalaisten saamasta työmarkkinatuesta. Kansankielellä vuoden 2009 aikana on ryhdytty puhumaan kuntien sakkomaksusta.

Maksua voisi täsmällisemmin kutsua kuntien turhiksi maksuiksi. Aktiivisen työvoimapolitiikan keinoin (palkkatuki, työelämävalmennus ynnä muut aktiivitoimenpiteet) maksuosuudet näiden pitkäaikaistyöttömien kohdalla siirtyisivät valtion maksettaviksi.

Maksut kunnilla ovat nousseet lähes poikkeuksetta 6-7 prosenttia kuluneen vuoden aikana. Tämä johtuu osittain siitä, että työministeri ohjasi määrärahojaan toimenpiteisiin, jotka eivät olleet työllisyyttä edistäviä. Palkkatukimäärärahat loppuivat osassa TE-keskuksia jo toukokuussa.

Olisimme ehdottomasti tarvinneet ennen kesälomia maahan lisäbudjetin tukemaan aktiivista työllistämispolitiikkaa. Valtioneuvosto esitti eduskunnalle kesäkuussa ESR-rahojen 65 miljoonan euron käytöstä nopeaan työllisyyspolitiikan elvytykseen, jotka eduskunta hyväksyikin. Mutta ESR-raha on hidasta päätöksenteoltaan, eikä ehtinyt elvyttää tilanteessa, jossa kansalliset rahat loppuivat.

Terveys ei saa olla kauppa-tavaraa.

Enemmistö kuntouttavan työtoiminnan käyttäjistä on 50–60 -vuotiaita. Toiminnan järjestäminen on kuntien vastuulla. Yhäkin elämme aikaa, jossa kunnat eivät tunnista lain velvoittavuutta. Laki on velvoittava työnhakija-asiakkaille, ja sanktioitu vuoden alusta kaikille ikäryhmille, mutta sanktiota toiminnan järjestämättömyydestä kunnille ei ole. Jos asiakas itse haluaa toimintaa, niin kunnilla ei ole mitään pakkoa sitä järjestää.

Me kolmannen sektorin toimijat olemme todella vaikeassa asemassa. Maassamme on todella paljon kuntia, jotka tekevät esimerkiksi työttömien yhdistysten kanssa sopimuksia kuntouttavan työtoiminnan toteuttamisesta, mutta eivät maksa yhdistyksille yhtään mitään. Välittävä sosiaalipolitiikka, jota yhdistykset yrittävät toteuttaa kääntyy nurinpäin, kun lain lähtökohta on se, että toimintapaikan on järjestettävä kuntouttavan asiakkaalle ruoka.

Jos kunta ei suostu maksamaan edes tätä 10 euroa yhdistyksille, se menee sitten yhdistysten pussista.

Lisäksi lain mukaan kunnat säästävät, kun ne saavat kuntouttavan työtoiminnan palkkauksiin valtiolta määrärahoja työllistämismäärärahoista. Kuntouttavan työtoiminnan toteuttaminen ei onnistu ilman kuluja ja on itsestään selvää, että kunnille säästöjä jo pelkästään sakkomaksujen säästöistä.

Ja entäpä muut säästöt? Kuntaliitto on laskenut, että kuntouttavan työtoiminnan päiväkohtainen menosumma on noin 25–30 euroa ja he haluavat siihen lisää valtion rahaa.

Joko olisi aika, että ensin maksettaisiin joka paikkakunnalla niille, jotka kuntouttavaa työtoimintaa oikeasti toteuttavat? Olemme omassa järjestössämme todenneet, että säästöjä syntyy muiden muassa erikoissairaanhoidon menoissa, sosiaalihuollon erityispalveluissa, jopa lasten sijaishoidossa.

Lisäksi tulevat ne säästöt, jotka syntyvät siitä kun ihmisten omanarvontunne, ihmisarvo ja henkinen hyvinvointi kasvavat. Sitä ei voi rahalla mitata.

Lea Karjalainen