”Hyvinvointivaltio ei ole sosialismia”, sanoo ruotsalainen Daniel Ankarloo, jonka ajatuksia Laura Tuominen esitteli Viikkolehdessä (13.11.). Ankarloo sanoutuu irti myös ruotsalaisen työväenliikkeen perinteisestä käsityksestä, joka on katsonut kansankodin rakentamisen olleen ”tie sosialismiin hyvinvointireformien kautta”. Työväenliikkeen tavoitteena tulisi kuitenkin Ankarloon mielestä olla ”sosialismi ja työväenluokan voimaantuminen”.
Entäpä, jos sekä Ankarloon itsensä ajattelu että hänen kritisoimansa ruotsalaisen työväenliikkeen perinne johtavat molemmat ylitse pääsemättömiin ongelmiin ja lopulta umpikujaan pyrittäessä löytämään se paikka tai asia, jonka nimilapuksi termi ’sosialismi’ voidaan tänä päivänä luontevasti liimata?
Sosialistisessa kirjallisuudessa Karl Kautskyn teksteistä alkaen sosialismi on määritelty tuotantovälineiden yhteiskunnalliseksi omistukseksi. Käytännössä sen on ymmärretty tarkoittavan kansantaloutta, jossa etenkin pankit, vakuutuslaitokset ja raskas teollisuus ovat valtion omistuksessa. Valtio-omistuksen rinnalla on katsottu voivan olla olemassa myös kunnallista ja osuustoiminnallista omistusta. Pienyritteliäisyyden harjoittajina myös yksityisten perheyritysten on yleensä katsottu voivan olla sallittuja.
Jos pidetään tiukasti kiinni sosialismin käsitteen edellä sanotusta – yleisyytensä ja vakiintuneisuutensa vuoksi ehkä klassiseksi ymmärretystä – määrittelystä, hyvinvointivaltio todellakaan ei ole sosialismia, eikä myöskään tie sosialismiin, koska tunnetuissa hyvinvointivaltioissa (kuten Ruotsissa ja Suomessa) kaikenlaiset yritykset ovat pääsääntöisesti yksityisesti omistettuja.
Hyvinvointivaltiolla tarkoitetaan julkista valtaa, joka kustantaa (tai ainakin subventoi) verovaroin kansalaisille hyvinvointipalveluja – ei siis enää vain ylläpidä poliisia ja armeijaa. Riippuen siitä, miten paljon ja minkälaisia hyvinvointipalveluja julkinen valta kustantaa, hyvinvointivaltioita voi olla erilaisia – ja kansalaisten hyvinvoinnin tosiasiallisina tuottajina hyvinkin eritasoisia.
Vaikka hyvinvointivaltiot siis eivät ole sosialismia, ne ovat Euroopassa ammatillisen työväenliikkeen ja sosialistisen poliittisen liikkeen määrätietoisen yhteistyön historiallisia saavutuksia. Voidaanko siis sanoa, että ne ovat sosialistisen politiikan saavutuksia? Kyllä, eikä niin vain voida sanoa, vaan juuri niin asia pitää nähdä. Mutta mitä silloin tarkoitetaan sosialismilla?
Sosialismia ei tässä puhetavassa ymmärretä tietynlaisena yhteiskunnallisena tilana ja horisonttiin pakenevana päämääränä, vaan poliittisena filosofiana, joka antaa politiikalle suunnan. Lähihistoriassa on kaksi suurta prosessia, jotka suorastaan pakottavat ymmärtämistavan muutokseen, ja siksi menemään sosialistisen filosofian juurille. Kylmän sodan päättyminen pakottaa ymmärtämään, että sen aikana ”yhteiskunnallisten järjestelmien” välisessä kilpailussa ei niinkään ollut kysymys kapitalismista ja sosialismista, vaan demokratiasta ja totalitarismista. Uusliberalismin nousu 1980-luvulla puolestaan piirtää yhä selvempänä eron joko liberalismin tai sosialismin aatteisiin nojaavan yhteiskuntapolitiikan välille.
Oleellista sosialistisessa maailmankäsityksessä on, että tiedostetaan nykyaikaisen talouden – ja talouden keskeisyyden takia koko yhteiskunnan – sosiaalinen ( so. ehdottomaan keskinäiseen riippuvuuteen perustuva) luonne, joka johtuu työnjaosta, työn osituksesta, vaihdannasta ja markkinoista. Tämä tietoisuus – ei filantropia – perustaa sosialistisessa poliittisessa filosofiassa solidaarisen tasa-arvoisuusvaatimuksen.
Tässä sosialismin – alkuperäisessä! – ymmärtämistavassa demokratia asettuu primääriksi ja ensisijaisuudessaan ehdottomaksi sosialistisen politiikan vaatimukseksi. Vain demokratian vallitessa ja sen puitteissa yhteiskunta (ja perimmältään koko ihmiskunta) voi tehdä päivittäistä valintaansa, harjoitetaanko yhteiskuntapolitiikkaa taloudellisen liberalismin pääoman valtaa (so. kapitalismia) suosivien ihanteiden vai sosialistisen filosofian solidaarisuutta ja tasa-arvoa suosivien ihanteiden mukaisesti.
Kritisoidessaan ruotsalaisen työväenliikkeen hyvinvointivaltiopolitiikkaa Daniel Ankarloo sanoo siihen kuuluneen luokkakompromissin ja kulutuksen sosialisoinnin tuotannon sosialisoinnin sijaan. Nuo ovat kovin ongelmallisia ajatuksia. Demokratiahan edellyttää joka päivä kykyä tehdä kompromisseja – so. mennä eteenpäin säilyttäen samalla tietoisuuden pidemmälle menevistä tavoitteista.
Kulutuksen ’sosialisointi’ ts. kulutusmahdollisuuksien tasa-arvoistaminen on itsestään selvä sosialistisen politiikan tavoite. Jos Ankarloo ei näe hyvinvointivaltiostrategiaan läheisesti liittyvää tuotannollisen toiminnan makrotaloudellista sääntelyä tuotannonkin sosialisointina, niin se johtuu vain siitä, että hänellä sosialismi kiinnittyy – tämän päivän valossa ehdottoman vanhanaikaisesti – pelkästään valtion omistusoikeuteen. Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että sosialistinen teorianmuodostus hyötyisi paljon keskittymällä omistusoikeuden sisällön muutosten analyysiin makrotaloudellisen sääntelyn olosuhteissa. Mitä tehokkaampaa sääntely on, sitä enemmän omistusoikeus lähenee leasingiä, jossa lainsäädäntö ja kansainväliset sopimukset määrittävät liisauksen ehdot.
Ruotsalaisen hyvinvointivaltion analyysi ja kritiikki on aivan varmasti yksi tärkeimpiä asioita, joita sosialistiseen arvomaailmaan sitoutuva tutkija voi tänä päivänä harjoittaa. Daniel Ankarloon dogmaattisin kriteerein tehtynä se ei kuitenkaan avaa näköalaa tulevaisuuteen, vaan pelkästään ylläpitää katkeruutta 1900-luvun haaveiden särkymisestä.
Oikaisu
Kalevi Suomelan tekstissä ’Varhainen sosialismi’ (Viikkolehti 6.11.) olivat rivit toimitettaessa valitettavasti vaihtuneet. Kirjoitus on julkaistu oikeassa muodossaan Kansan Uutisten verkkolehdessä: www.kansanuutiset.fi/uutiset/2043864.html