5.8.2009 06.00

Jarmo Lintunen

Kirjoittaja muistuttaa, että aikoinaan työväen organisaatiot mobilisoivat massat visioimalla materiaalisesta yltäkylläisyydestä. Vasemmiston tulevaisuus on kuitenkin elämänlaatua koskevissa asioissa.

Uutta verta ja uutta sosialismia

Vasemmiston debatit ovat saaneet tervetullutta puhtia sitten EU-vaalien. Kun kriisiä ei voida enää peitellä, on uutta linjaa haettava avoimesti. On helppo yhtyä esimerkiksi Ruurik Holmin (10.7.) kommenttiin siitä, että uuden eteen on tehtävä huolellista strategista analyysia. Sen syntymiselle on nyt annettava aikaa ja resursseja.

Uskallan kuitenkin olla hieman eri mieltä Antti Holopaisen (15.7.) kanssa tämän varoitellessa sukupolvikonfliktin rakentamisesta. Kaikkia varmasti tarvitaan, mutta on fakta, että niin vasemmistossa kuin politiikassa yleisemminkin valtaa pitävät suuret ikäluokat. Nyt näiden politiikka on ajanut karille. Vähemmistöjä on myös vanhan polven sisällä, mutta tilanteessa on väistämättä sukupolvikonfliktin makua, elleivät vanhat osaa nyt viisaasti antaa tilaa nuoremmille.

Nuorten kokemukset työelämästä ja yhteiskunnallisesta kehityksestä, kuten myös käsitykset politiikan tekemisen tavoista, ovat monissa suhteissa erilaisia kuin vanhemmilla. Jos vasemmisto haluaa pedata itselleen paikkaa tulevaisuudesta, on sen avauduttava uudelle.

Kuten vasemmiston kriisiä älykkäästi kommentoiva Bios Politikos -blogi kirjoittaa (http://biospolit.wordpress.com), uusi vasemmistolainen kulttuuri on jo olemassa. Se on ilmaissut itseään 1990-luvulta lähtien monissa yhteiskunnallisissa kamppailuissa aina ekoradikalismista ja kaupunkitilaa koskevista liikkeistä prekariaattiin, siirtolaiskysymyksiin ja yliopistotoimintaan, viimeaikaista luokkajärjestäytymistä unohtamatta. Kriisin syynä ei ole vasemmistolaisten voimien puute, vaan puoluepoliittisen siiven kyvyttömyys luoda suhteita uuteen, autonomiseen vasemmistolaiseen toimintaan.

Puolueiden ei tietysti pidä edustaa liikkeitä saati ohjata niitä. Olisi kuitenkin löydettävä tavat kuunnella ja tukea näitä sinänsä itsenäisiä kollektiivisia voimia.

Samalla on helppo yhtyä Kalevi Suomelan (7.7.) kommenttiin siitä, ettei sosialismin käsitteestä voida luopua tuosta vaan. On kyettävä tarjoamaan kokonaisvaltaista ja reaalista vaihtoehtoa kapitalismille. On kuitenkin kysyttävä, voiko kyse olla vain siitä vanhasta ja samasta, johtoajatuksena tuotantolaitosten valtiollistaminen ja kansallistaminen. On kysyttävä, miten yhteisomistusta voidaan toteuttaa tilanteessa, jossa tuotantolaitokset ovat muuttuneet yritysverkostoiksi ja työntekijä saa usein itsensä työllistävän yrittäjän, projektityöläisen tai pätkätyöläisen hahmon.

Ongelma kytkeytyy toiseen. Aikoinaan työväen organisaatiot saattoivat mobilisoida massat visioimalla materiaalisesta yltäkylläisyydestä järjestäytymisen palkkana. Ekologinen kriisi, ruokakriisi ja öljyn loppuminen kyseenalaistavat tällaisen mahdollisuuden. Elintasoerot on saatava tasattua, mutta epäilen, että vasemmiston tulevaisuus on elintason sijasta ennemminkin elämänlaatua koskevissa visioissa.

Vasemmiston olisi syytä katsoa internetiin. Siellä kehittyvät vertaisverkot, sosiaaliset mediat, vapaat ja avoimet ohjelmistot sekä niin sanottu osallistumistalous saattavat hyvinkin olla alkusolu täysin uudenlaiselle sosialismille – lisäksi täysin vailla historiallista painolastia. Vasemmistolaisuus on kriisissä, mutta internetissä jakamisen ja yhteisten resurssien kulttuuri kukoistavat.

Internetin uudet innovaatiot ovat elvyttäneet vanhan keskustelun yhteismaasta (”common land”), joka yhteisenä resurssina tukee yhteisön hyvinvointia (kuten pohjoismaisissa jokamiehenoikeuksissa). Juuri ”commonsit” voisivat toimia uutena kokoavana kehyksenä tulevaisuuden vasemmistolle. Emme voi lupailla taivaita maan päälle, mutta voimme tukea työvoiman itsenäisyyttä ja elämänlaatua takaamalla kaikille avoimia resursseja.

Commons-ajattelussa resurssit tyypitellään kolmeen, sosiaalisiin, verkostollisiin ja ekologisiin. Ensin mainitut ovat vasemmistolle tuttuja jo vanhastaan. Niitä on taattu esimerkiksi kunnallispalvelujen ja muiden julkishyödykkeiden muodossa. Verkostoresurssit viittaavat tietoyhteiskuntakehitykseen ja asettavat kysymyksiä esimerkiksi avoimista tietoverkoista ja tekijänoikeuksista – miksei myös ilmaisesta joukkoliikenteestä, onhan tietotyön yhteiskunta varsin ”mobiili”. Ympäristökriisi liitännäisineen pakottaa miettimään ekologisten resurssien turvaamista. Commons-ajattelun kokonaisuudessa ekologiset kysymykset välttävät hieman päälle liimatulta tuntuvan puna-viherretoriikan sävyn.

Uudeksi sosiaaliseksi resurssiksi kaavailtu perustulo (tai radikaalisti muotoiltu perusturva) voi sekin kytkeytyä ekologisiin kysymyksiin. Miten joukkojen elämä turvataan niukkenevien, ellei peräti katastrofaalisten globaalien skenaarioiden valossa? Kuten prekaari työvoima jo tietää, jaettujen resurssien turvin elämä voi niukkuudestaankin huolimatta olla rikasta.

Jukka Peltokoski