Pitkään on käyty ajoittain esiin nousevaa kamppailua siitä, saako peruskoulujen tapahtumissa esittää uskonnollisia riittejä, kuten virsien laulua tai uskonnollissävytteisiä puheita. Keskustelu on pyörinyt sen ympärillä, että – tavanomaisesti – kristilliset menot saattavat loukata muihin uskontokuntiin kuuluvia. Voidaan kuitenkin kysyä, kuuluuko uskonto ylipäätään missään määrin kouluihin.
Peruskoulun tavoite on tarjota oppilaidensa ikään nähden mahdollisimman laaja yleissivistys, joka perustuu todelliseen tietoon ja tosiasioihin. Sen sijaan peruskoulun tehtävä ei tulisi olla opettaa lapsille minkäänlaisia uskomuksia tai vakaumuksia. Vakaumuksellinen uskonnon opetus on paitsi kouluihin sopimatonta, myös täydellistä julkisten resurssien haaskausta.
En kuitenkaan tarkoita, etteikö peruskouluissakin tulisi antaa tietoa eri kulttuureista ja niiden uskomusjärjestelmistä. Päinvastoin kouluissa pitää jakaa tietoutta mahdollisimman laajasti eri uskonnoista ja antaa siten tiedollisia eväitä niiden itsenäiseen arvioitiin.
Toisin sanoen tietämys eri uskonnoista on tärkeää, sillä se tukee myös lapsen omia mahdollisuuksia yrittää itse päättää omasta uskonnollisesta tai uskonnottomasta vakaumuksestaan, kunhan hän on siihen riittävän kypsä.
Kuten kuuluisa tiedemies Richard Dawkins on painottanut: ei ole kristittyjä lapsia, on vain kristittyjen vanhempien lapsia, sillä lapsilla ei ole vielä kykyä päättää itsenäisesti omasta uskonnollisesta vakaumuksestaan.
Perheitä ei voida varmastikaan kieltää syövyttämästä lapsiensa tietoisuutta vakaumuksillaan, mutta ainakaan koulun ei tule edesauttaa oppilaidensa näkemyksien rajoittamista ja sitomista niitä historiallisiin satuihin.