30.12.2011 08.34

AD 1790 oli nautittava rikossarja, joka esitettiin yhtä aikaa Ruotsissa ja Suomessa. Moniko hoksasi seurata komisario Dåådhia?

Viimeinen sana

Helmiä tyhjälle kotikatsomolle

Kai Hirvasnoro

Suomalaiset – niin kuin oikeastaan koko maailma – ovat tavattoman innostuneita ruotsalaisista dekkareista. Väylän aukaisi Henning Mankellin komisario Wallander. Sitä edeltäneet suomennokset naapurin laatujännäreistä eivät meillä menestyneet. Jan Guilloun hienon Hamilton-sarjan suomentaminen jäi jopa menekin puutteessa kesken 1980-luvulla.

Kun nyt katsoo Suomen luetuimpien käännösromaanien listaa, on siellä kymmenen kärjessä kuukaudesta toiseen vähintään kaksi ruotsalaisdekkaria. Ennen joulusesonkia menestynein oli ansaitusti Jens Lapiduksen Luksuselämää, jossa tosin komisarion sijaan kuvataan ammattirikollisia.

Kaikki oli siis katettuna myös tv-syksyn huippusarjaa varten.

Ruotsinkielelle pyhitetty tv-kanava haiskahtaa vahvasti keisarin uusilta vaatteilta.

Viime maanantaina päättynyt kymmenosainen AD 1790 esitteli nykykomisarioiden esi-isän, komisario Dåådhin, joka selvitti alkeellisilla menetelmillä murhia vuoden 1790 Tukholmassa. Upeita juonenkäänteitä, uskottavaa epookkia, entisaikojen tapakulttuuria sekä herroja ja rahvasta Ranskan vallankumouksen aatteiden saavuttaessa pohjoisenkin kuningaskunnan. Päälle vielä ripaus päähenkilöiden välistä kiellettyä ja tukahdutettua intohimoa.

Voisi kuvitella huolellisesti tehdyn ja oikeasti jännittävän dekkarisarjan tavoittelevan Suomessa miljoonayleisöä. Todellisuus on jotain aivan muuta.

Yleisradiolla on kumma tapa sijoittaa pohjoismaiset laatusarjat FST-kanavalle, jota suomenkieliset eivät katso ja joka ei näytä juuri kiinnostavan ruotsinkielisiäkään. Finnpanelin mittaritutkimuksen mukaan vain Strömsö ylittää melko säännöllisesti 100 000 katsojan rajan. Viime viikolla Missä kuljimme kerran sai peräti 167 000 katsojaa, mikä on FST:n mittapuulla todella paljon.

AD 1790 ei viime viikolla yltänyt kymmenen kärkeen, mihin riitti 49 000 katsojaa. Edellisillä viikoilla sillä oli 60 000–80 000 katsojaa. Kohutuista ja kehutuista tanskalaissarjoista loppusyksyllä myös FST:llä esitetyllä Henkivartijoilla katsojaluvut olivat samaa luokkaa.

En muuten halua puuttua kaksikielisyyskeskusteluun viiden metrin kepilläkään, mutta ruotsinkielelle pyhitetty tv-kanava haiskahtaa vahvasti keisarin uusilta vaatteilta. Vaikka katsojaluvut eivät Ylen tapauksessa ole mikään lopullinen totuus, vaikuttaa 16 prosenttia yhtiön budjetista nielevä FST olevan pohjoismaisten laatuohjelmien hautausmaa, joka ei tavoita oikein ketään.

Yksi digitalisoinnin monista eduista on mahdollisuus lähettää sama ohjelma useammalla kielellä puhuttuna ja tekstitettynä. Mikä estäisi ruotsinkielisten ohjelmatyöntekijöiden ohjelmien esittämisen suomeksi tekstitettyinä Ylen kolmella muulla kanavalla? Nyt yhtiö säästää kotimaisesta draamatuotannosta ja laadukkaasta dokumenttitarjonnastaan, ja samaan aikaan yhtä kokonaista kanavaa pyöritetään lähes tyhjille kotikatsomoille.

Peiliin katsomisen paikka Ylessä on kylläkin myös ohjelmiensa markkinoinnissa. En yleensä kannata yhteiskunnan toimintojen ulkoistamista, mutta Ylen ohjelmatiedotuksen siirtäminen osaavalle mainostoimistolle voisi koeluontoisena saada kiinnostavia tuloksia aikaan.