28.10.2011 07.22

Lehtikuva/ JOSEPH EID

Libyan diktaattorin Muammar Gaddafin tie päättyi viikko sitten. Murha oli sopiva ratkaisu niille, jotka ehtivät tehdä kidutusyhteistyötä hänen kanssaan.

Gaddafinkin murha oli murha

Kai Hirvasnoro

Aluksi on todettava, etten pidä Muammar Gaddafia minään Pohjois-Afrikan Isä Aurinkoisena, joka viisaudellaan hallitsi maataan yli 40 vuotta kansansa parhaaksi. Kaiken vallan itselleen ja perheelleen kasannut diktaattori jouti mennä, mutta ei tällä tavalla.

Gaddafinkin murha oli murha. Hänet ammuttiin tien poskeen pari vuorokautta sen jälkeen kun Yhdysvaltain ulkoministeri Hillary Clinton ei kovinkaan peitellysti sanonut julkisesti toivovansa tällaista ratkaisua.

Samalla päästiin kätevästi eroon ongelmasta, jonka oikeudenkäynti olisi aiheuttanut. Gaddafi olisi päässyt kertomaan, miten hän itse koki muutoksensa kansainvälisestä hylkiöstä, ”hullusta koirasta” ”meidän paskiaiseksi” eli länsimaiden kannalta tarpeelliseksi petikaveriksi.

Niin sanotussa terrorismin vastaisessa sodassa Yhdysvallat ja Britannia lennättivät vankejaan ympäri maailmaa diktatuureihin kidutettavaksi. Jotkut lentokoneista tekivät välilaskun Suomeenkin.

Gaddafi ei pääse omin sanoin kertomaan esimerkiksi siitä, miten Britannian tiedustelupalvelu MI6 toimitti viime vuosikymmenellä kaksi Libyassa nyt valtaan noussutta sotilasjohtajaa hänen selleihinsä.

Brutaali voima jyllää kansainvälisissä ja kansainsisäisissä suhteissa.

Tripolin sotilasjohtajaksi noussut, islamilaista taistelujärjestöä edustava Abdul Hakim Belhaj ja hänen varamiehensä Sami al-Saadi pakenivat vuonna 1996 epäonnistuneen Gaddafin murhayrityksen jälkeen Britanniaan. Yhdeksän vuotta myöhemmin Britannia luovutti heidän Gaddafille, josta oli tällä välin tullut maan liittolainen. Liiton vahvistukseksi viime aikojen vastenmielisimpiin valtiojohtajiin kuulunut pääministeri Tony Blair halaili Gaddafin kanssa.

YK valtuutti Naton valvoman lentokiellon Libyaan viime talvena siviilien suojelemiseksi. Uutiskuvista päätellen esimerkiksi Sirten kaupungin siviilejä suojeltiin niin tehokkaasti, ettei jäljellä ole yhtään ehjää taloa.

Herää myös kysymys, miten Gaddafin autosaattue tuli rikkoneeksi lentokieltoa joutuessaan kohtalokkaan ilmahyökkäyksen kohteeksi.

Kyynisiä ajatuksia ei voi välttää, koska brutaali voima jyllää kansainvälisissä ja kansainsisäisissä suhteissa. Venäjä valitsee kohta uuspresidentiksi miehen, jonka aiempi vaalikampanja raunioitti Tshetshenian pääkaupungin Groznyin. Kiina rikkoo omaa perustuslakiaan tukahduttamalla sananvapauden ja pistämällä toisinajattelijat telkien taakse.

Joten olivatko Yhdysvallat ja Eurooppa sittenkään huolissaan libyalaisten turvallisuudesta vai ehkä Kiinan vaikutusvallan leviämisestä Afrikassa? Pitikö tämän vastapainoksi luoda itselle sillanpääasema Pohjois-Afrikkaan? Käytiinkö kolmatta maailmansotaa tällä kertaa Afganistanin sijaan Libyassa?

Libyan uudet vallanpitäjät ovat jo ilmoittaneet, että jatkossa maan lainsäädännön pohjana tulee olemaan islamilainen sharia. Tämä ei tarkoita mitään kaulojen katkaisemista eikä edes naisten huntupakkoa, välttämättä, sillä sharia-lain sovellutuksia on monia muitakin kuin äärimmäisiä. Ainakin aiemmin kielletty moniavioisuus kuitenkin sallitaan Libyassa.

Lopullinen valta maassa on kuitenkin jakamatta. Kuka tietää, vaikka historia toistaisi itseään ja kapinallisia aseistaneet pääsevät jossain vaiheessa katsomaan omia aseitaan epämukavammalta puolelta.

Tyhmä ei ole se, joka erehtyy, vaan se, joka ei opi erehdyksistään.