Kaikki me Helsingissä asuvat tiedämme, että asuminen on liian kallista. Oli sitten kyse valtaosan tuloistamme vievistä vuokrista, liian ahtaista kämpistä tai lähes eläkeikään ulottuvista asuntolainojen maksuajoista. Puhumattakaan useasta tuhannesta asunnottomasta, joilla ei ole kattoa päänsä päällä. Samaan aikaan Helsingin seudun väkimäärä kasvoi vuonna 2014 miltei 20 000 ihmisellä.
Helsingissä vuokrat ovat jopa talouskriisin aikana nousseet erittäin nopeasti: uusien vuokrasopimusten vuokrat nousivat vuosina 2008–2012 noin 30 prosenttia. Myös asuntojen hinnat kasvoivat vuodesta 2001 vuoteen 2010 erittäin nopeasti, minkä vuoksi asunnon ostajat joutuivat ottamaan yhä suurempia velkoja.
Kun vielä vuonna 2002 pääkaupunkiseudun asuntovelallisten asuntokuntien velka suhteessa vuosituloihin oli 153 prosenttia, vuonna 2012 se oli noussut jo 216 prosenttiin. Koko maassa kotitalouksien velkaantumisaste oli vuoden 2014 lopussa 122 prosenttia, jossa kasvua 3,5 prosenttiyksikköä vuoden aikana. Helsingissä lapsiperhe voikin joutua maksamaan kerrostaloasunnosta pitkälle toistatuhatta euroa kuukaudessa.
Varsinkaan aluksi vuokratuotoista ei tarvitse maksaa lainkaan veroa.
Asumiskustannusten nousun arvioidaan edelleen jatkuvan tulojen nousua nopeammin. Hintojen ja vuokrien nousun seuraukset tunnemme nahoissamme. Asuminen vie kohtuuttoman suuren osan tuloista, ja vaikeuttaa elämäämme lukuisin eri tavoin. Kun on pakko maksaa korkeita vuokria tai lyhentää valtavaa lainaa, ei ole mahdollista lähteä pahimmastakaan riistotyöpaikasta, opiskella lisää, perustaa kauan haaveiltua omaa yritystä tai monesti edes pitää lomaa.
Kalleuteen useita syitä
Asumisen kalleuteen vaikuttavia syitä on useita. Helsingissä esimerkiksi pysäköintipaikkoja koskevat määräykset tekevät rakentamisesta huomattavan kallista. Pääkaupunkiseutu on ylipäätään niin harvaan rakennettu, että muutamilla kaupunkimaisilla alueilla kilpailu asunnoista on poikkeuksellisen kiivasta.
Yksi keskeisimmistä syistä hintakehitykselle on myös se, että asuntoja ei osteta pelkästään käyttöarvon, siis asumistarpeiden ja -toiveiden, vaan vaihtoarvon vuoksi. Myös asunto, jossa asutaan, on sijoituskohde.
Ylipäätään voidaan todeta, että asuntojen hinnat ovatkin keskimäärin korkeampia niissä maissa, joissa asuntopolitiikka on suosinut omistusasumista, kuten Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa, Espanjassa tai Suomessa. Esimerkiksi Saksassa taas yli puolet asuu vuokralla, ja asuntojen reaalihinnat ovat jopa laskeneet viimeisten 30 vuoden aikana.
Kun asunnon ostaja uskoo voivansa myöhemmin myydä asunnon kalliimmalla, hintojen nousu ei välttämättä vähennä kysyntää eikä tasapainottavia liikkeitä markkinoilla tapahdu. Tulevien myyntituottojen toivossa uskalletaan asunnon ostamista varten ottaa suurempia velkoja. Kuten muistamme, juuri tämä logiikka sai aikaan valtavia asuntokuplia esimerkiksi Yhdysvaltain ja Espanjan suurkaupungeissa 2000-luvulla.
Nykyinen asuntopolitiikka suosii kohtuuttomasti omistusasujia. Lainan korot voi vähentää verotuksessa eikä myöhemmin kalliimmalla myytävissä olevan asunnon käytöstä tarvitse maksaa veroa toisin kuin kaikesta muusta omaisuudesta.
Samalla edullisia asuntoja, varsinkin vuokra-asuntoja rakennetaan asuntopulasta huolimatta aivan liian vähän. 2000-luvun aikana uusia asuntoja on kaupunkitutkija Seppo Laakson mukaan valmistunut arviolta 12,5–25 prosenttia vähemmän kuin olisi tarvetta edes markkinatasapainon saavuttamiseksi. Vuodesta 2000 vuoteen 2007 asuntorakentaminen väheni 16 prosenttia kysynnän kasvusta huolimatta. Vuonna 2009 tuotannon taso oli alhaisempi kuin koskaan sitten 1950-luvun alun.
Osasyynä on rakennusalan poikkeuksellisen voimakas keskittyminen. Erityisesti ennen talouskriisiä suuret rakennusliikkeet eivät ylipäätään halunneet rakentaa vuokra-asuntoja, koska ne saivat paremmat katteet toimitiloista ja esimerkiksi Pietarin asuntomarkkinoilta. Kilpailun vähäisyys nostaakin epäilemättä myös rakentamisen kustannuksia.
Jopa Keskuskauppakamari on vaatinut lisää edullisia vuokra-asuntoja, koska asuntojen kalleus haittaa työvoiman saatavuutta ja siten heikentää talouskasvun edellytyksiä. Kun Suomen valtio tai Helsingin kaupunki voisi nyt lainata rahaa ennätysmäisen halvalla, jopa nollakorolla, olisi täysin järjetöntä olla investoimatta kohtuuhintaiseen asumiseen.
Ei rikkaiden hyysäämiselle!
Edullisten asuntojen rakentamisen sijaan julkinen valta käyttää tällä hetkellä rahansa rikkaiden hyysäämiseen. Oman asunnon hankkimiseen otetun asuntolainan korkojen verovähennysoikeutta ollaan jo supistamassa, mutta sijoitusasunnon hankkimiseksi otetun lainan korot voi edelleen vähentää sataprosenttisesti. Eräs sijoittajia neuvova nettisivusto kuvaa erinomaisesti, miten edullinen nykyinen järjestelmä on vuokran-
antajille:
”Sijoitusasunnon omistaminen onkin varsin mielenkiintoista, sillä sen hankintaan voi saada pankilta lainan oikeastaan kuka tahansa, jolla on säännölliset tulot ja puhdas maksuhistoria. Sijoitusasunnon lainan korot voi vähentää verotuksessa ja asunnossa asuva vuokralainen näin ikään kuin lyhentää lainaa sijoittajan puolesta. Jos laina-aika on pitkä, myös inflaatio syö merkittävästi lainan reaalista suuruutta vuosien saatossa.” (www.rahani.fi/sijoitusasunto).
Varsinkaan aluksi vuokratuotoista ei tarvitse maksaa käytännössä lainkaan veroa. Toisin sanoen heitä, joilla on varaa ostaa kaksi tai kolme tai kaksikymmentä asuntoa, hyysätään jatkuvasti ja heille jaetaan ilmaista rahaa, vaikka samaan aikaan esimerkiksi kaikkein pienituloisimpiin kohdistuvia kulutusveroja korotetaan ja palveluita leikataan.
Jo nykyisin erilaisten omistusasunnossa asumiseen tai asuntosijoittamiseen kohdistuvien verovähennysten kustannukset ovat valtiolle paljon suuremmat kuin asumistuen. Asumistuen kustannukset ovat talouskriisin aikana kasvaneet yli 50 prosenttia ja vuonna 2013 erilaisia asumistukia (yleinen asumistuki, opintotuen asumislisä ja eläkkeensaajan asumistuki) maksettiinkin noin 1,4 miljardia euroa. VATTin laskelman mukaan pelkästään oman asunnon myyntivoiton verovapauden kustannukset taas olivat noin 1,3 miljardia euroa.
Jos asuntopolitiikka olisi täysin neutraalia eri asumismuotojen suhteen eli omassa asunnossa asumisesta koituvasta hyödystä joutuisi maksamaan vastaavaa veroa kuin vuokratulosta, verotuotot olisivat VATTin arvion mukaan jopa 2,95 miljardia (lukuun sisältyvät myös noin 400 miljoonan kustannukset oman tai sijoitusasunnon hankkimiseen otettavan lainan korkomenojen vähennyksistä). Kaiken kaikkiaan omistusasumisen verotuet maksavat valtiolle reilusti yli neljä miljardia euroa vuodessa. Esimerkiksi Ruotsissa eri asumismuotojen kohtelu verotuksessa onkin tasapuolisempaa ja myös omassa asunnossa asumisesta maksetaan veroa.
Mitä olisi tehtävä?
Koska kohtuuhintaisten asuntojen, ennen kaikkea vuokra-asuntojen puute hankaloittaa merkittävästi niin prekaarien työntekijöiden kuin työnantajien elämää, olisi viipymättä aloitettava julkinen investointiohjelma, jonka tavoitteena olisi asuntotuotannon kasvattaminen pääkaupunkiseudulla vähintään kaksinkertaiseksi
aiempiin vuosiin verrattuna. Näin saavutettaisiin edes markkinakysynnän edellyttämä tasapainotaso.
Koska valtiolle jopa maksetaan siitä, että se lainaa rahaa, ei näitä perustavanlaatuisen tärkeitä investointeja ole mitään järkeä jättää tekemättä juuri nyt.
Jotta rahat eivät valu rakennusliikkeiden voittoihin, olisi pääkaupunkiseudulle perustettava julkinen rakentamisyksikkö, jonka tehtävänä ei olisi riistää matalapalkkaisia työntekijöitä ja koettaa saada asunnoista mahdollisimman korkeita hintoja vaan tuottaa laadukkaita ja kohtuuhintaisia asuntoja. Samalla ympäristön pilaavien parkkipaikkojen rakentaminen kaupunkimaisille asuinalueille voitaisiin lopettaa.
Julkisen asuntotuotannon ohella olisi helpotettava oleellisesti omaehtoisen ja käyttäjälähtöisen asuntotuotannon kehitystä. Ryhmärakentamiseen ja muihin itseorganisoituihin rakentamisprojekteihin olisi myönnettävä enemmän tontteja ja sitä olisi tuettava korottomin luotoin.