Vasemmistoliiton puolueohjelmaan kirjattiin tavoitteeksi kolmas vasemmisto vuoden 1995 puoluekokouksessa. Käsitteellä kolmas vasemmisto on pitkät historialliset juuret.
Euroopan historian ensimmäinen vasemmisto oli Ranskan vuoden 1789 suuren vallankumouksen liberaali porvarillinen vasemmisto, jonka ansiosta feodalismin, ja niin sanotun restauraationkin, hegemonia murtui 1800-luvun kuluessa. Merkittävä vuosi konservatiivisen hegemonian lopullisessa murtumisessa oli ”Euroopan hullu vuosi” 1848.
Aatehistoriallisesti toinen, sosialistinen vasemmisto ilmaantui 1800-luvun puolivälissä tavoittelemaan sosialismia, jonka se määritteli tuotantovälineiden yhteisomistukseksi. Hegemonisen liberalismin näkökulmasta sosialismi – sekä sosiaalidemokraattisessa että kommunistisessa muodossaan – oli pelottava vallankumouksellinen liike. Siksi liberaalin porvariston oli helppo sulattaa itseensä perinteitä haikaileva konservatismi ja muodostua uudeksi epäyhtenäiseksi porvarilliseksi tietoisuudeksi ja politiikaksi.
Oleellisen tärkeää on ymmärtää, että sosialismi on universaali tapa katsoa maailmaa.
Venäjän vuoden 1917 lokakuun vallankumous nosti esiin koko vasemmistossa vuosikymmeniä jatkuneen keskustelun siitä, onko mahdollista tavoitella sosialismia, jos yhteiskunta ei ole tarpeeksi kehittynyt omaksuakseen liberaalin kapitalismin. Maailmansotien välinen aika ei ollutkaan vasemmistossa uusien aatteellisten innovaatioiden aikaa. Nationalismi ja fasismi ajoivat sosialistit kaikkialla Euroopassa puolustuskannalle. Saksassa kansallissosialistien valtaannousu merkitsi sosialististen puolueiden täyskieltoa.
Toisen maailmansodan jälkeen sosialistiset puolueet – sekä sosiaalidemokraattiset että kommunistiset – saivat Länsi-Euroopan demokratioissa takaisin toimintaoikeutensa. Sekä pyrkimys yhteiskuntien kehityslogiikan ymmärtämiseen että aatteiden taistelu sosialismin historian varhaisemmassa merkityksestä painuivat taka-alalle demokraattisen maailman sosialistien piirissä.
Neuvostoliitossa ja laajentuneen neuvostoimperiumin piirissä marxilais-leniniläinen kommunismi oli ainoa sallittu ideologia. Vasemmiston sisäiseksi jakolinjaksi vakiintui lojaalisuus joko ”reaalisesti olemassa olevaa sosialismia” tai ”vapaan maailman” demokratiaa kohtaan.
Vasemmiston sisällä ilmaantui muutamia yrityksiä ylittää kylmän sodan ideologinen jakolinja ja palata sosialismin peruskysymyksiin. Niistä pyrkimyksistä, kuten esimerkiksi 60-luvun New Left, ei muodostunut Länsi-Euroopan vasemmiston valtavirtaa. Hyvinvointivaltion rakentamista halusivat edistää kaikenväriset sosialistit, mutta sitä ei tiedostettu ”sosialistiseksi strategiaksi”, vaan ainoastaan kannattajakunnan etujen ajamiseksi kapitalismissa.
Sosiaalidemokraatit menettivät jo vuosikymmeniä ennen Neuvostoliiton hajoamista kiinnostuksensa sosialismia kohtaan, vaikka käsite on Sosialistisen Internationaalin ja sen monen jäsenpuolueen nimessä. Kommunistit puolestaan – toki epäillen – uskoivat sosialismin toteutuneen Neuvostoliitossa. Valitettavasti sekä sosiaalidemokraatit että porvarit omaksuivat kommunistien käsityksen. Siksi yleisen uskomuksen mukaan sosialismi oli alunperinkin ideologinen erehdys.
Entäpä jos ongelma onkin ollut sosialismin käsitteen ymmärtämisessä? Viimeiset kolme vuosikymmentä vasemmistoa on yhdistänyt ideologisesti uusliberalismin kritiikki. Kamppailu uusliberalismia vastaan on tuottanut myös teoreettista yhteiskunta-analyysia. Mutta onko siinä päästy tarpeeksi syvälle?
Luopumalla vähitellen sosialismin käsitteestä vasemmisto menettäisi, paitsi aatteensa nimen, myös aatteensa positiivisen perustan ja oman identiteetin. Vasemmistosta on tulossa vain reaktiivinen poliittinen liike, joka on menettämässä kyvyn yhteiskunnalliseen aloitteellisuuteen.
Siksi tarvitaan uudistunut kolmas vasemmisto, joka näkee tehtäväkseen palauttaa ajattelunsa ja liikkeensä aloitteellisuuden. Se edellyttää sosialismin käsitteen juuriin menevää ja radikaalia tarkastelua. Ilman selkeästi ajateltua aatteellista perustaa ja ilmettä vasemmisto jättää vähitellen pitkät jäähyväiset yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle.
Sosialismi on syytä määritellä liberalismin ihmisoikeus- ja demokratia-arvoille rakentuvaksi, mutta liberalismin poliittisen taloustieteen korjaavaksi aatteeksi. Tälle on kiistämätön aatehistoriallinen perusta. Toisen vasemmiston sosialismi ei ollut koskaan väärässä nähdessään tuotannolliset valtasuhteet keskeisiksi. Johtopäätös kaiken tuotannon valtiollistamisesta sosialismin nimissä on ollut absurdi.
Kolmannen vasemmiston sosialistisessa ajattelussa yhteiskunnalla on yhteisen demokraattisen omistajuuden nimissä oikeus kohdistaa vaatimuksia kaikkeen taloudelliseen toimintaan. Se tarkoittaa legitiimiä poliittista oikeutta lainsäädäntövaltaan, jolla yhteiskunta huolehtii, että taloudellinen, sosiaalinen ja sivistyksellinen tasa-arvo toteutuvat kansalaisten keskuudessa mahdollisimman tasapuolisesti.
Aatehistoriallisesti näin määritelty sosialismi merkitsee ratkaisevaa askelta teollistuneen maailman keskeisimmän realiteetin rehellisessä tunnustamisessa. Pitkälle viety työnjako ja kaikkialle ulottuvat markkinat ovat synnyttäneet sellaisen ihmisten välisen keskinäisriippuvuuden, jota kukaan ei voi paeta ja jota ei voida peruuttaa.
Nykymaailmaa voi ymmärtää vain sosialistisesti. Se on sivistystä ja pakottaa eettisesti velvoittaviin poliittisiin johtopäätöksiin. Yhteiskunnan instituutioita ja käytäntöjä rakennettaessa tarvitaan poliittista etiikkaa, jossa solidaarisuus työntää tietoisesti sivuun sekä pääoman kohtuuttomat intressit että liioitellut meritokraattiset uskomukset, kummankaan merkitystä kuitenkaan kokonaan kieltämättä.
Näin määritelty sosialismi ei ole vain työväenaate. Se on poliittinen filosofia, joka tarjoaa perustan myös esimerkiksi ekologiselle ajattelulle ja sukupuolten tasa-arvolle. Oleellisen tärkeää on ymmärtää, että sosialismi on universaali tapa katsoa maailmaa. Kansainväliset ja ylikansalliset poliittiset foorumit ja instituutiot ovat välttämättömiä. Niissä harjoitettavan politiikan laatu on sosialismin arvojen edistämisen kannalta ratkaisevan tärkeää.
Toisen vasemmiston jakolinjat ja ajatuspinttymät ovat historiaa. Ne on syytä tiedostaa historiaksi. On kuitenkin selvää, että kolmannen vasemmiston ajattelu nousee toisen vasemmiston historiallisen kokemuksen pohjalta. Mutta poliittiset aatteet eivät ole puolueiden yksityisomaisuutta. Kysymys kuuluu, murtaako kolmannen vasemmiston sosialistinen ajattelu uusliberalismin hegemonian ja muodostuu yleiseksi ja itsestään selväksi tavaksi ymmärtää maailma.
Vasemmistoliiton ohjelmatyöryhmä lanseerasi kolmannen vasemmiston käsitteen vuoden 1995 puoluekokouksessa. Paasikiviläinen ulkopoliittinen realismi, jolle SKDL:n synty perustui ja 60-luvulla liikkeen uudistustuessa osoittama demokraattinen itsenäisyys, antavat oivallisen perustan Vasemmistoliitolle kehittyä kolmannen vasemmiston tarvitsemaksi uudistajaksi. Tämän esimerkki ja vaikutus kantavat niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva tutkimus- ja viestintäjohtaja.