Tampereen itsenäisyyspäivän kiakkovierasjuhlan rähinöintiä seurasi moraalinen paniikki. Sosiaalisessa mediassa kansalaispoliisit pyrkivät osoittamaan tapahtuman taustalla vaikuttaneen poliittisen organisaation ja ammattipoliitikot kiirehtivät kieltämään tapahtuneen poliittisuuden.
Niin ikään keskustelussa on sivuutettu yksi tärkeä näkökulma – kuten niin usein yhteiskunnallisessa ja poliittisessa keskustelussa: sukupuolen merkitys, ja ennen kaikkea miehisen identiteetin rakentuminen radikaalissa poliittisessa toiminnassa.
Vaikka kiakkovierasjuhlan kulkueeseen Tampere-talolle osallistui alun perin niin miehiä kuin naisia, nuoria ja vanhoja, olivat loppuillan rähinöitsijät ennen kaikkea nuoria miehiä.
Anarkistien normi oli olla ”kova tyyppi”, mikä ei jättänyt tilaa epävarmuuden, pelon tai haavoittuvuuden esiintuomiselle osana mieheyttä.
Sekä oikeisto- ja vasemmistoradikalismin kuten anarkististen liikkeiden väkivalta on miehistä, mutta se, kuinka miehisyys rakentuu poliittisissa ääriliikkeissä poikkeaa toisistaan.
Oikeistoradikalismista ja väkivallan uhasta käytiin vilkasta keskustelua vuonna 2011. Keväällä Oulun rotuaarilla Kansallisen vastarinnan aktiivit hyökkäsivät kokoomuksen eduskuntaehdokkaiden kimppuun. Myöhemmin kesällä Anders Breivik teki terrori-iskun Oslossa ja Utøyan saarella.
Oikeistoradikalismia on käsitteellistetty epävarmuutena omasta mieheydestä yhteiskunnan moniarvoistuessa, liberalisoituessa, globalisoituessa.
Psykohistorioitsija Juha Siltala on käyttänyt käsitettä panssaroitu maskuliinisuus kuvatessaan modernia mieheyttä, joka rakentuu tunteiden kieltämiseen sekä ulkoisten ja sisäisten uhkakuvien varaan pitääkseen minuutensa kasassa, löytääkseen elämälleen mielekkyyttä.
Vastareaktio yhteiskunnan muutokseen ja identiteettikriisi ilmenisi niin sanottuna vihapuheena netissä tai jopa avoimen väkivaltaisen käyttäytymisenä esimerkiksi etnisiä vähemmistöjä (ulkoinen vihollinen) kohtaan tai naisvihamielisyytenä (sisäinen vihollinen).
Oikeistoradikaalit liikkeet ovatkin hyvin sukupuolittuneita: ne ovat miesten homososiaalisia yhteisöjä, joissa nainen ilmenee kansallista puhtautta ilmentävänä ja suojeltavana äitihahmona tai kotirintaman pettäneenä, punavihreänä, huonona naisena.
Hämmentynyt keskustelu Tampereella kiakkovierasjuhlasta osoittaa, että radikaalin vasemmiston kuten anarkistien väkivaltaa on vaikeampaa käsitteellistää. Pääministeri Jyrki Katainenkin totesi, ettei hän ”ymmärrä tämäntyyppistä toimintaa”.
Mutta tässäkin tapauksessa väkivallantekijöinä olivat nimenomaan nuoret miehet, vaikka tutkimuskirjallisuudessa radikaalille vasemmistolaiselle poliittiselle identiteetille maskuliinisuutta ei ole pidetty niin merkittävänä tekijänä kuin oikeistoradikalismin tapauksessa. Radikaaleja vasemmistolaisia liikkeitä on pidetty jollain tapaa feminiinisinä, puhutaan esimerkiksi kettutytöistä.
Toisin kuin oikeistoradikaaleissa liikkeissä, radikaalissa vasemmistossa nuoret miehet eivät koe naisten ja vähemmistöjen aseman parantumisen uhkaavan omaa miehisyyttään: he eivät nostalgisoi menetetystä kulta-ajasta, jolloin miehet olivat perheenpäitä, naiset ja lapset alamaisia. Päinvastoin, he sympatisoivat feminismiä ja kannattavat aktiivisesti esimerkiksi etnisten vähemmistöjen oikeuksia.
Sen sijaan sosiologian professori Ann-Dorte Christensenin mukaan anarkistisessa liikkeessä olevat nuoret miehet ovat oppineet väkivaltaan nuoresta pitäen rakentamalla maskuliinista identiteettiään ensin vastustamalla poliisia, myöhemmin tapellessaan uusnatsien kanssa.
Vaikka Christensenin tutkimukset perustuvat Tanskan AFA:n eli Antifaschistische Aktionin jäsenten haastatteluihin, voidaan niitä varovaisesti soveltaa myös kiakkovierasjuhlassa ilmenneeseen valtio- ja virkavallan vastaisuuden ymmärtämiseen.
Kiakkovierasjuhlissa osumia valtiovaltaa edustaneen poliisin lisäksi saivat muun muassa pankki, tavaratalo, kirkko, parkkiautomaatti, valvontakamerat…
Christensenin haastattelemat antifasistisen liikkeen miehet oikeuttavat väkivaltaisen käyttäytymisensä natsien vastaisella taistelulla. He sanoivat, että eivät iske ensin ja myönsivät toisen lyömisen tuntuvan pahemmalta kuin iskujen saaminen.
Samaan aikaan nuorena opittua väkivaltaisuutta pidettiin yllä vallitsevalla mieheyden vaatimuksella. Christensenin haastattelemien anarkistien normi oli olla ”kova tyyppi”, mikä ei jättänyt tilaa epävarmuuden, pelon tai haavoittuvuuden esiintuomiselle osana mieheyttä.
Miestutkimuksessa käytetään usein hegemonisen maskuliinisuuden käsitettä. Sillä viitataan ylemmän keskiluokan miesihanteeseen, joka näyttäytyy vallitsevana ihanteena oikeanlaisesta tavoiteltavasta mieheydestä. Samalla se marginalisoi muunlaiset tavat toteuttaa mieheyttä.
Vaikka radikaalit vasemmistolaiset liikkeet ovat vastustavinaan valtakulttuurin hegemonista maskuliinisuutta, voisi sanoa myönteisesti väkivaltaan suhtautuvien anarkistien luoneen oman mieheyden ideaalinsa tai hegemonisen maskuliinisuuden alakulttuurinsa sisälle, väkivaltaisen hypermaskuliinisuuden. Se tukahduttaa ei-väkivaltaiset tavat olla mies. Tämä kaikki siitä huolimatta, että anarkismi ideologiana on vastustavinaan kaikkia hierarkioita.
Samoin väkivaltainen hypermaskuliinisuus karkotti tehokkaasti pois aikaisemmin AFA:ssa aikaisemmin toimineet nuoret naiset, jotka kokivat sen ahdistavaksi. Lopputuloksena on samanlainen miesten homososiaalinen yhteisö kuin oikeistoradikaalit liikkeet usein ovat.
Tampereen kiakkovierasjuhla oli ennen kaikkea spektaakkeli, jossa anarkistit saivat mahdollisuuden luoda mieheyttään laajemman kansanjoukon suojeluksessa. Väkivaltaisesti käyttäytyneiden anarkistien lisäksi paikalla oli kymmenkertainen määrä rauhallisia mielenosoittajia.
Mutta anarkistien keskuudessa väkivaltaisuus ei ilmene ainoastaan virkavallanvastustamisena vaan myös emotionaalisena kovuutena tovereita kohtaan, jotka eivät halua tai kykene saavuttamaan väkivaltaisen hypermaskuliinisuuden ideaalia. Väkivaltainen hypermaskuliinisuus ei ole vallitsevassa asemassa poliittisessa vasemmistossa.
Niin ikään mellakkapoliisin toimi uudelle anarkistisukupolvelle miehisen identiteetin peilinä sementoiden virkavallanvastaisuuden myös sen ihanteeksi.
Tässä mielessä kiakkovierasjuhlat jatkoivat Suomen itsenäisyyspäivien perinteisempää, oikeistolaista, kuvastoa sotilasmarsseineen ja juhlapuheineen, jossa niin ikään väkivaltaisuus luonnollisestaan nimenomaan miehiseksi ominaisuudeksi sukupolvesta toiseen.
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori, joka väitteli kriittisen miestutkimuksen mahdollistumisesta valtio-opillisessa ajattelussa.