Eurokriisin tämänhetkisissä henkisissä olosuhteissa kiinnostavaa on, että vasemmistolaisen politiikan tekeminen Euroopan tasolla on toisaalta äärimmäisen helppoa, toisaalta äärimmäisen vaikeaa.
Vaikeaa se on siksi, että arkijärkisyydet pelaavat vasemmistoa vastaan. Arkijärjen väittämäthän eivät ole mitään objektiivista todellisuutta. Sosiaalisen todellisuuden kuvaukset ovat aina metaforisia, valikoivia ja arvolatautuneita. Politiikan kannalta on keskeistä, minkä ryhmän poliittinen jäsennys hallitsee arkijärkeä.
Euroopassa on viimeistään kriisin myötä opittu, että muodollisten instituutioiden muuttaminen on nopeaa ja vaivatonta verrattuna kulttuuriin juurtuneisiin maailmanselityksiin. On helppoa tehdä (ja rikkoa) sopimuksia, mutta vaikeaa muuttaa syvään juurtuneita maailmanjäsennyksiä ja niistä nousevia intuitiivisia selitysmalleja. Esimerkiksi Saksan henkiseen ilmapiiriin syvään juurtunut inflaation pelko on eräs tärkeä syy sille, miksi Euroopassa on vaikeaa elvyttää.
Velkojen takaisinmaksu ei ole aina kunnia-asia.
En tarkoita, että tällaisten käsitysten sitkeyteen tulisi suhtautua ylitsepääsemättömänä asiana. Niiden tunnistaminen kuitenkin auttaa politiikan haasteiden ymmärtämisessä. Juuri nyt vasemmiston olisi vakuutettava ihmiset joistakin hallitsevan arkijärjen vastaisista asioista.
Saksan inflaatiopelko alkaa olla jo klisee, mutta samanlaisia ilmiöitä on tietysti Suomessakin. Suomi on läpeensä uusmerkantilistinen valtio. Henkisen taloushistoriamme ydin on ajatus siitä, että jossain on paikka nimeltä ”maailmanmarkkinat”, jonne upotetaan kaikki mitä Suomessa vietäväksi tuotetaan, kunhan vain laatu ja hinta ovat kohdallaan. Suomessa ei ole ikinä totuttu ajattelemaan, että Suomella voisi olla erityistä vastuuta tai tehtävää kokonaiskysynnän ylläpitämisessä. Lisäksi budjettitasapainoa pidetään hyveenä.
Nyt Suomen vaihtotase heikkenee ja teollisuustuotanto on jyrkässä laskussa. Ekspansiivisen talouspolitiikan harjoittaminen olisi välttämätöntä, jo kotimaisista syistä mutta myös koska koko euroalueella on vain kourallinen valtioita, jotka kykenevät ekspansiiviseen talouspolitiikkaan. Suomen ei toki yksin tarvitse elvyttää koko Euroopan puolesta, mutta on oltava osa maaryhmää, joka näin tekee.
Suuri ideologinen haaste onkin siinä, miten vakuuttaa Suomen kaltaiset maat siitä, että nykyisten keskinäisriippuvuuksien olosuhteissa ja laman uhatessa tarkoituksenmukaisin toimi on elvytys, ei ”tasapaino”.
Alijäämäinen budjetointi ei toki ole ainoa kysynnän lisäämisen väline. Tärkeää on myös palkkatason nostaminen, erityisesti tilanteissa joissa tuottavuus kasvaa, mutta ”kilpailukyvyn” nimissä palkkoja leikataan. Vaikka alijäämäisen budjetoinnin vaatiminen on vaikeaa (merkittävä osa ihmisistä todella uskoo, että laman torjunta kysyntää lisäämällä on ”lapsiltamme varastamista”), kokonaisvaltaisen ohjelman perusteleminen voi olla jo helpompaa.
Vasemmistolainen politiikka on varmasti haasteellista, jos politiikkaa tehdään hegemonisten arkijärkisyyksien vastaisesti. Se on kuitenkin tuhoon tuomittua, jos näin ei tehdä. Nykyisessä henkisessä ilmapiirissä on aivan liian helppoa selittää, että taloudelliset ongelmat johtuvat liiallisesta julkisesta kulutuksesta.
Valtionvelkojen korkotaso, euroalueen rakenteelliset epätasapainot ja spekulaatio valtion velkakirjoja vastaan ovat kaikki osa palettia, joka on asetettava selitysmalliksi ”valtion vika” -selitysmallia vastaan.
Nykytilanteen valoisa puoli on, että yhä useampi ihminen alkaa huomata todellisuuden olevan budjettikuripolitiikan vastustajien puolella. Budjettikuri on tarvinnut oikeutuksia, mutta nämä ovat romahtaneet. Enää edes uusklassiset ekonomistit eivät kykene tuottamaan leikkauslinjaa tukevaa tutkimusta.
Toki on ollut jo kauan selvää, että sosiaalisilla kriteereillä – kriteereillä joilla todella on merkitystä – budjettikuri on ollut tuhoisaa. Järkevillä kriteereillä epäonnistumisen lisäksi budjettikuri epäonnistuu omilla kriteereillään – eli se ei tuota kasvua.
Tämä ei tietenkään estä jatkamasta budjettikuripolitiikkaa, mutta argumenttien katoaminen politiikan pohjalta voi toki olla vaalitilanteessa ratkaisevaa. Yhä useammalle on käymässä selväksi, että komissio ei tiedä mitä tekee. Se jatkaa entistä sokeampana eteenpäin, kun ei kehtaa painaa jarrua eikä tiedä minne kääntyisi.
Tällaisessa tilanteessa on ratkaisevan tärkeää, että vasemmistolla on uskottava idea siitä, mitä Euroopalle pitäisi institutionaalisesti tehdä – idea, joka viestii sitä, että tiedämme mitä tehdä vallalla. Itsevarmuuden aistii.
Mitä sitten vasemmistolaisen Eurooppa-ohjelman ytimen pitäisi olla? Pankkisektorin sääntelyn tarvetta, ylikansallista verotusta ja sosiaalisen Euroopan teemoja on pidetty hyvin esillä. Mutta tämä on vasta hyvä alku.
Eurooppa tarvitsisi konkreettisia institutionaalisia rakenteita, jotka akuutin kriisinhoidon lisäksi vakauttaisivat järjestelmää. Keskeinen tällainen instituutio, joka lähtisi vasemmistolaisesta analyysista, olisi ”uusi kasvu- ja vakaussopimus”. Valtioiden demokraattista toimintakykyä rajoittavan ja suhdannepoliittisesti itsetuhoisen kasvu- ja vakaussopimuksen tilalle tulisi esittää järjestelyä, jossa sanktioidaan kaupan yli- ja alijäämiä. Tämä todella tuottaisi vakautta, toisin kuin vinksahtaneisiin friedmanilaisiin fantasioihin perustuva nykymalli.
Toiseksi olisi vaadittava pysyvän velkasovittelumekanismin luomista Euroopan alueelle.
Espanjan ja Kreikan kaduilla kasvaa kansanliike ”velka-auditointien” järjestämiseksi. Tavoitteena on valtionvelan läpivalaisu poliittisen oikeutuksen ja sosiaalisten perusoikeuksien näkökulmasta. Näille liikkeille on osoitettava tukea ja kamppailtava ”velan” kulttuurisesta tulkinnasta.
Velkojen takaisinmaksu ei ole aina kunnia-asia. Velka on vallankäytön vanhin muoto, ja toisen osapuolen saaminen kumuloituvien velkojen liekaan on poliittista orjuuttamista. Jotta velanmaksua voi vaatia, velan tulee läpäistä oikeutuskriteerit. Tällainen mekanismi tarvitaan euroalueelle pysyvästi.
Kolmanneksi euroalueella tarvittaisiin vihreä kasvu- ja investointiohjelma. Kun euroalue on lamassa, vain julkiset investoinnit luovat tarpeeksi kysyntää. Kun maailma on matkalla kohti ilmastokriisiä, Euroopalla muiden joukossa on kiire muuntaa infrastruktuurinsa perustaa ilmastoystävälliseen suuntaan. Tämäkin edellyttää julkisia investointeja. Vasemmistolla on suorastaan velvollisuus pitää julkisten vihreiden investointien merkitystä esillä.
Mikään vasemmiston institutionaalinen esitys ei tietenkään toteudu sellaisenaan. Uskottavilla ohjelmilla on kuitenkin merkitystä, kun nykyisten vallankäyttäjien uskottavuus kärsii. Niiden esittäminen on politiikkaa itsessään, ja osa kulttuurista kamppailua, jossa arkijärkeä väännetään vasemmistolle suotuisaan suuntaan. Ilman uskottavia ohjelmia on vaara jäädä vain toistelemaan uusliberalismin kritiikkiä, esittämättä mitään tilalle.
Kirjoittaja on yhteiskuntapolitiikan yliopistonlehtori ja vasemmisto-liiton kansainvälisten asioiden työryhmän jäsen.
Teksti on suomeksi puhtaaksikirjoitettu ja editoitu versio Vasemmiston kansainvälisessä eurooppaseminaarissa 4.5. pidetystä puheenvuorosta.