Horisontti
Yritysmäinen yhteiskuntapolitiikka vahvistui maassamme 1990-luvulla. Julkisella sektorilla ryhdyttiin soveltamaan yrityksissä kehiteltyjä johtamisoppeja. Katsanto tunnetaan nimellä New Public Management.
Suuruuden ekonomia ja keskittämisen logiikka alettiin nähdä ilman vaihtoehtoja olevina välttämättömyyksinä. Julkisten palvelujen ulkoistaminen ja kilpailuttaminen arvioitiin kansalaisten edun mukaiseksi: saataisiin joustavia, kustannustehokkaita ja asiakaslähtöisiä ratkaisuja.
Kilpailutuksesta saadut kokemukset eivät ole vastanneet odotuksia. Pahimmillaan kustannukset ovat nousseet ja laatu heikentynyt; tämä on koettu esimerkiksi lääkäripalveluissa. Useimmiten halvin tarjous voittaa, eivätkä paikalliset yritykset ja kansalaisjärjestöt pärjää hintakilpailussa kansallisille ja kansainvälisille suuryrityksille. Paikalliset palvelut siirtyvät enenevästi omistajiensa taloudellista hyötyä maksimoivien palvelukonsernien käsiin. Siirtyminen suurkuntiin saattaa entisestään kiihdyttää tätä kehitystä.
Viimeinkin olisi tunnustettava, että erillisten uudistusten aika on ohi.
Yritysmäisesti johdetun yhteiskunnan kokonaisuus on hämärtynyt. Se on jaettu osaprosesseihin, joiden ”omistajat” pyrkivät oman palasensa osalta maksimaaliseen tehokkuuteen. Tätä kutsutaan osaoptimoinniksi.
Kansalaisten tasolla tämä näkyy hallintoalueiden suurentumisena, palvelujen keskittymisenä suuryksikköihin sekä arjen hankaloitumisena. Kilpailutusketjujen alihankkijoiden alihankkijoita ei pystytä kontrolloimaan. Ongelmatilanteissa vastuuta pallotellaan.
Esimerkiksi poliisihallinto toimii sille annettujen säästövaateiden sanelemana omasta mielestään järkiperäisesti, kun se karsii palvelupisteitään ja suurentaa hallintoalueitaan. Yhteiskunnan kokonaisuuden kannalta on kuitenkin tapahtumassa sattumanvarainen muutos, jonka lopputulemana kansalaisten ja yritysten arki vaikeutuu ja aikanaan jouhevasti saatujen palvelujen saatavuus heikkenee.
Matka lähimpään palvelupisteeseen voi ”uudistuksen” jälkeen olla kymmeniä kilometrejä pidempi kuin aikaisemmin. Yhteyden saaminen puhelimella on vaikeaa. Sirpaleiset ja huonosti suunnitellut tietojärjestelmät synnyttävät ahdistusta, epävarmuutta ja kiukkua.
Suomessa ei ole mekanismia, joka arvioisi yksittäisten päätösten vaikutuksia yhteiskunnan kokonaisuuden näkökulmasta. Ministereillä on omat reviirinsä, joissa valmistellaan ja toteutetaan hallitusohjelman kirjauksia. Hallitusohjelmat ovat kokoelma yksittäisiä toimia, jotka on muutamassa päivässä kirjattu kaikkia hallitukseen osallistuvia puolueita tyydyttäväksi kimaraksi. Päätökset tulevat hallituksen pöydälle yksi kerrallaan.
Ulkopuolelta arvioituna hallitus tekee yksittäisiä päätöksiä yksittäisistä asioista. Kokonaisuus on sumentunut. Sama pätee myös kunnalliseen päätöksentekoon.
Nykyisellä hallituksella on kaksi suurta tavoitetta: kuntauudistus sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus. Toukokuun lopussa julkistettiin sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisen suuntaviitat: sairaanhoitopiirit lakkautetaan, perusterveydenhuolto ja merkittävä osa erikoissairaanhoidosta on kuntien vastuulla. Vaativin erikoissairaanhoito kuuluu jatkossa viidelle yliopistosairaalalle.
Muutamaa viikkoa myöhemmin hallitus julkisti vahvan peruskunnan kriteerit, joilla linjataan suurta kuntauudistusta. Toistaiseksi kahta tärkeää uudistusta on valmisteltu erillisesti.
Elokuun lopussa tilanne sai uuden mausteen, kun merimieseläkekassan toimitusjohtajaksi lokakuussa siirtyvä sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö Kari Välimäki esitteli omintakeisen mallin, jossa maa jaettaisiin 20 vastuukunta-alueeseen. Tämä tarkoittaisi, että suurimmat kaupungit ja niiden ympäristökunnat alkaisivat huolehtia oman vastuualueensa sosiaali- ja terveyspalveluista.
Ministerit Paula Risikko ja Maria Guzenina-Richardson riensivät tyrmäämään Välimäen ehdotuksen. On uutinen, että saman hallinnonalan ministerit ja ylin virkamies ovat näin eri linjoilla. Välittyy erittäin huolestuttava kuva koko kansakunnan kannalta elintärkeästä sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksesta. Onko prosessi hallinnassa?
Kuntauudistukseen liittyvä kuntakierros on tarkoitus aloittaa syksyn aikana. Jos sosiaali- ja terveyspalveluiden osalta on tarjolla ainoastaan suurta sekavuutta, ei ole odotettavissa kummoisiakaan tuloksia. Mitä järkeä kuntakierroksessa silloin on?
Kuntauudistuksen edistäjät eivät pääse irti vahvan peruskunnan mantrastaan. Kukaan ei tiedä, mitä sosiaali- ja terveyspalveluiden rakenneuudistuksen valmistelijat lopulta aikovat. Yhtälö on saamassa tragikoomisia piirteitä.
Viimeinkin olisi tunnustettava, että erillisten uudistusten aika on ohi. Uudistuksia on valmisteltava alhaalta ylöspäin, vaihtelevat maantieteelliset olosuhteet huomioon ottaen ja kansalaisten hyvän arjen edellytyksiä kunnioittaen. Hallintopuoskaroinnin ja yhden tempun taikurien aika on ohitse.
Kansliapäällikkö Välimäen esitys on ajatuksia herättävä: jospa kaavailtu kuntauudistus ei olekaan ratkaisu sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisen peruskysymyksiin. Jospa ikääntyvän väestön hoivan tarve on niin suuri, että sellaisia kuntia ei olekaan, jotka siitä selviäisivät. Jospa todellisuus onkin hallitusohjelmaa vahvempi. Jospa teoria vahvojen peruskuntien vaihtoehdottomuudesta onkin tyhjän päällä.
Jospa Välimäki on siinä oikeassa, että Suomeen tarvittaisiin muunlaisia vahvoja perusalueita kuin kuntia, mutta ehkä olisi mentävä vieläkin pidemmälle: tarvitaan vahvan toimivallan maakuntia, joilla olisi laaja vastuu kansalaisten peruspalvelujen organisoinnista. Sosiaali- ja terveyspalveluiden lisäksi tähän vastuuseen voisivat kuulua toisen asteen koulutus sekä aluekehittäminen.
Vahvoihin maakuntiin yhdentyisivät myös ELYt ja AVIt. Sekavat aluejaot selkiinnytettäisiin kerralla. Vaaleilla valitut maakuntavaltuustot käyttäisivät ylintä päätösvaltaa.
Kaavaillussa järjestelyssä kuntakoko olisi vapaa. Kuntauudistuksen tarvetta jäisi ainoastaan esimerkiksi Turun, Tampereen ja Vaasan kaupunkiseuduille. Pääkaupunkiseudulle muotoiltaisiin omanlaisensa tehokas ja yhtenäinen hallintomalli.
Suuressa osassa maata riittäisivät pienet kunnat, joissa suurta väestöpohjaa edellyttävät palvelut hoidettaisiin maakuntien koordinoimina. Kunnat vastaisivat erikseen määritellyistä lähipalveluista. Jospa vastaus eivät olekaan vahvat peruskunnat, vaan vahvat perusmaakunnat.
Kirjoittaja työskentelee aluetieteen professorina Vaasan yliopistossa.