Suomen ensimmäisen sosiaalifoorumin yhteydessä esitin, että pekkaspäivät voitaisiin muuttaa demokraattisen osallistumisen päiviksi. Siihen aikaan oli kiinnostusta muun muassa Brasilian Porto Alegren osallistavan budjetoinnin malliin.
Pekkaspäivädemokratia tai pekkasdemokratia lähtee siitä, että kansalaisten osallistuminen päätöksentekoon edellyttää aikaa ja kanavan sen toteuttamiseen. Pekkaspäivien etu on siinä, että ne ovat jo olemassa ja niitä on riittävästi.
Pekkaspäivät nähdään työnantajapuolella tarpeettomia lisäkuluja aiheuttavana rasitteena. Työntekijät puolestaan ovat iloisia kun ne antavat lisävapaata yhä kuluttavampaan työelämään.
Pekkasdemokratia on tietyssä mielessä ikävä kummallekin taholle. Pekkaspäivät säilyisivät kulueränä ja vapaa-aikaa joutuisi viettämään pidennetyn kylpyläviikonlopun sijaan yhteiskunnallisen pohdiskelun ja osallistumisen parissa.
Koska demokratia ei ole ilmaista, siitä pitää olla valmis maksamaan. Pekkaspäiväkuluja voitaisiin jakaa työnantajien ja julkiseen sektoriin lukeutuvan verottajan kesken. Myös työntekijöiltä ja muilta kansalaisilta voisi periä pientä demokratiamaksua, joka kerättäisiin verojen ja eläkemaksujen tavoin palkan- tai etuusmaksun yhteydessä.
Pekkasdemokratia toimisi yleislinjoiltaan seuraavasti. Joka kuussa on yksi päivä jolloin kansalaiset voivat osallistua suoraan ja sitovaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Jos kuukausittainen osallistumisen tuntuu liian raskaalta, demokratiapäivä voi olla joka toinen kuukausi.
Demokratiapäivän aikana kansalaiset tekevät päätöksiä jo päätösvaiheessa olevista asioista ja esittävät harkittavaksi ja valmisteltavaksi seuraavia tärkeinä pitämiään asioita.
Reaalimaailmassa kaikki eivät voi osallistua samana päivänä. Sairaat, vanhukset ja lapset pitää hoitaa ja jäteastiat tyhjentää. Toiset ovat lomalla tai työmatkoilla. Pitää siis olla myös varapäivä, joko samassa yhteydessä tai lähellä varsinaista demokratiapäivää.
Osallistuminen voidaan toteuttaa pitävästi turvasuojatussa internet-tilassa, paperimuodossa, suullisesti tai muulla tavoin, jotta kaikki halukkaat voivat osallistua. Lisäksi pitää kehittää tapa, joka mahdollistaa pien- ja yksinyrittäjien taloudelliset ja aikaan liittyvät osallistumismahdollisuudet.
Ketään ei voi pakottaa osallistumaan. He osallistuvat, jotka haluavat ja pystyvät. Myös jonkinlaista osallistumisen kannustetta voidaan miettiä. Lisäksi tarvitaan prosentuaaliset säädökset siitä, milloin päätös tai esitys hyväksytään tai aloite otetaan käsittelyyn.
Vaikka edustukselliseen demokratiaan liittyy monia ongelmia, myös välittävää elementtiä tarvitaan. Edustuksellisuus on helppoa, koska osallistumisen ja päätöksenteon taakka voidaan siirtää muiden harteille, vaikka valittuja kansan edustajia onkin sitten eri syistä johtuen helppo haukkua.
Suoraa demokratiaa vastaan esitetään usein, että tavalliset kansalaiset tietävät liian vähän, jotta heille voitaisiin antaa päätösvaltaa. Suoran kansanvallan nähdään johtavan katastrofiin: kansa voi äänestää rahat pois rikkailta, se voi aloittaa sodan tai tuhota vähemmistöt.
Kansa voi joskus olla kaunaista ja tehdä vastuuttomia päätöksiä, joko omatoimisesti tai manipuloituna. Toisaalta tämä ei muuttaisi juurikaan sitä historiallista todellisuutta, että vastuullisina pidetyt poliittiset, taloudelliset, uskonnolliset ja virkamiehistön vaikuttajat ovat ajaneet yhteisöt erilaisiin kriiseihin ja katastrofeihin.
Koska sekä päätöksentekijät että kansa pystyvät tekemään huonoja ja vaarallisia ratkaisuja, on välttämätöntä laatia rajat sille mitä voi päättää. 51 prosenttia ei voi päättää 49 prosentin eliminoinnista eikä edes 99 prosenttia yhden prosentin.
Jos demokratiaa halutaan, pitää tietyin välttämättömin varauksin ottaa se riski, että kansa äänestää tai päättää väärin.
Silti voi miettiä onko kansa konservatiivista, muutoshalutonta ja näin ollen taantumuksellista. Pitääkö siis olla edistyksellinen ja valistunut etujoukko, joka edistää hyviä ja edistyksellisiä asioita?
Nähdäkseni kysymys on jo sinänsä kansanvallan ajatuksen vastainen. Jos kansa on konservatiivista ja muutoshalutonta tai sitten innokasta sellaisiin muutoksiin jota etujoukot vierastavat, silloin näin tulee antaa olla.
Jos edistyksellinen – tai toisaalta taantumuksellinen – ajatus ei etene kansan vastustuksesta, niin sitten se tulee jättää hautumaan toteutettavaksi jos tai kun kansa niin haluaa. Muuten on aivan turha puhua demokratiasta, parempi olisi puhua vaikkapa etujoukkojen harvainvallasta.
Etujoukko, valistunut aatelisto, papisto, tietäjät, gurut, profeetat ja think tankit ovat olleet ihmisten siunauksena tai riesana hyvin pitkään. Voidaanko myös edustukselliseen demokratiaan liittyvä poliittinen luokka ja sen rinnalla oleva virkamieskoneisto ymmärtää etujoukoksi?
Virkamieslaitoksen tarkoituksena on perinteisesti ollut toimia valmistelevana, toteuttavana, hallinnoivana ja jatkuvuutta edustavana elementtinä. Virkamiehiä ei yleensä pidetä edistyksellisinä ja usein heidän nähdään tekevän lähinnä kiusaa ihmisille.
Byrokraatteja vieroksutaan poliittisen kentän ja inhimillisen elämän kaikilla tahoilla. Toisaalta byrokratia on viimeaikoina nähty todellisena muutosagenttina, joka on vienyt valtaa poliittiselta luokalta ja tehnyt kansan edustajista lähinnä kumileimasimia.
Poliittisen luokan puolestaan nähdään ammattimaistuneen, muodostavan sukudynastioita ja vieraantuneen todellisuudesta. Sen jäsenten nähdään olevan isopalkkaisia oman ja klikkinsä edustajia, joilla on erinomaiset eläke-edut.
Lisäksi heidän katsotaan olevan kiinnostuneita kansalaisista vain vaalien alla kun oma mandaatti pitäisi uudistaa. Puolueet, etenkin vanhat ja vakiintuneet puolueet, nähdään koneistona, jotka ovat hukanneet luonteensa kansanliikkeinä ja jotka ylläpitävät itseään ja muuta yhteiskuntakoneistoa.
Lisäksi median ja ehkä myös kansan kiinnostus poliitikkojen yksityiselämään ja siihen liittyviin – inhimillisiin – kommelluksiin ovat tehneet poliitikoista mannekiineja, joiden pitäisi olla enemmän kiinnostuneita tulevasta rasvaimustaan kuin varsinaisesta politiikasta.
Näin ollen kukaan itseään arvostava ei hakeudu politiikkaan. Poliitikon pitää vain esitellä vaatekaappiaan ja vaikka mitä tekisi, niin saa vaan lokaa niskaan.
Jos demokratiaa halutaan, jokaisella kansalaisella on oikeus toimia kansanvallan toimijana, vaikka hän saattaisi näyttää, haista, tuntua tai puhua silotellun standardi-ihmisen ideaalityypistä eroavalla tavalla. Koska hän edustaa kansaa, hän saa myös näyttää kansalta ja puhua kuin kansa vaikka ei täyttäisikään kielitoimiston tai sensorin laatukriteereitä.
Pekkasdemokratiassa etujoukon muodostaa kansa, monin tavoin samanlaisten ja samalla hyvin erilaisten ihmisten kooste.
Nyky-yhteiskunta edellyttää koko ajan tehtäviä toimia, päätöksiä, koordinointia, toteuttamista, valmistelua ja paljon muuta. Näin ollen välittävän elementin poistaminen ei ole mahdollista ilman hyvin radikaalia yhteiskunnallista muutosta, joka voi toteutua vain sodan, syvän taloudellisen tai muun kriisin tai kaiken lakkauttavan vallankumouksen myötä.
Välittävän elementin ja etenkin virkamieskunnan poistamisen jälkeen jokaisen ihmisen tulisi hoitaa itse sairaansa, pitää huolta oman reviirinsä maanpuolustuksesta, toimia tuomioistuimena sekä hoitaa paikallinen, kansallinen ja kansainvälinen yhteydenpito.
Pekkasdemokratian suoran demokratian malli tunnustaa välittävän elementin tarpeellisuuden. Myös vaaleilla tai muuten valittavalle poliittiselle luokalle pitää jättää jonkinlaista päätösvaltaa, vaikkapa raamipäätösten yksityiskohtiin liittyen. Näinhän on varsin pitkälle jo nykyään ja vielä kansanedustajia ja kunnanvaltuutettuja on riittänyt.
Pekkasdemokratiassa raamipäätökset tekisivät kuitenkin kansalaiset. Välittävän elementin arvostus voisi myös lisääntyä kun toteutettavat asiat olisivat sellaisia kuin kansalaiset tahtovat. Myös koordinoiva, valmisteleva ja toteuttava virkamieskunta on tarpeellinen. Vaikka kansalaiset tekevät aloitteita 6–12 kertaa vuodessa, niiden valmistelu ja toteuttaminen edellyttävät jatkuvuutta.
On myös hyvä muistaa, että samalla kun (pää)osa vallasta siirtyy kansalle, myös sen suuruinen vastuu siirtyy kansalle: demokratiaa ei suinkaan turhaan pidetä myös vastuukouluna.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, tutkija ja Tiede- ja taideyhdistys KAKTUS ry:n puheenjohtaja.