Mikäli työ herkkua olis, herrat tekis sen itse. – Sananlasku.
Yhdenkään työväen etua ajavan, vasemmistolaiseksi itseään kutsuvan, ei tulisi kiinnostua työhön kannustamisesta, aktivoinnista tai ”työllä kuntouttamisesta”. Työtön ei kaipaa kuntouttavia pakkotoimia, sillä hän ei ole sairas. Hän kaipaa rahaa elää. On kaikkien edun mukaista, ettei ihmisiä pakoteta ottamaan vastaan töitä, jotka eivät heitä kiinnosta. Työväen oikeudet kumpuavat perimmiltään mahdollisuudesta kieltäytyä työstä (lakko). Kysymys palkkatyöstä ei ole psykiatrinen, eikä työpolitiikkaa tule sekoittaa sosiaalipolitiikkaan.
Yli puolet Suomen työttömistä eli noin 150 000 ihmistä kiertää työttömyyden ja erilaisten aktivointi- ja tukityöllistämistoimien kehää (HS 25.10.). Työ- ja elinkeinoministeriön neuvotteleva virkamies Pekka Tiainen arvioi, että suuri osa näistä ei enää pääse normaaleihin töihin (HS 1.11). Heistä on muodostumassa työmarkkinoiden alempi kasti.
Uskotaanko, että Paltamon perifeerisessä kriisikunnassa kehitetty malli voidaan tuoda metropolialueelle?
Työttömyysjaksoja kertyy suomalaisille vuoden aikana jopa 800 000, joista reilusti yli puolet johtuu määräaikaisuuksien päättymisestä. Joillekin jaksoja kertyy useampia, mutta ylipäätään ajoittainen kortistossa käyminen on tyypillinen osa työelämää. Jaksoja voi pitää jopa työn tuottavuuden ehtona. Työttömyys mahdollistaa uusien työkykyjen kehittämisen samalla kun työttömät ovat joustavaa työvoimaa, joka on rekrytoitavissa nopeasti uusiin hankkeisiin.
Perinteinen ‘työhön etsitään tekijää’ -ajattelu vaihdetaan ”tekijälle etsitään sopiva työ” -ajatteluun. Tarvittaessa hänelle luodaan kokonaan uusi työ.
– Anne Huotari
Helsingin budjettisovussa Vasemmistoliitto lähti mukaan aloitteeseen, jossa valmistellaan työttömien ”aktivointiohjelmaa” Paltamon mallin mukaisesti. Ajatus on kyseenalainen jo reaalipoliittisesti. Valtio sijoitti Paltamoon neljän vuoden aikana 22 miljoonaa euroa ja työllisti 350 ihmistä. Millaisista summista Helsingissä, jossa pitkäaikaistyöttömiä on yli 10 000, puhutaan? Uskotaanko, että Paltamon perifeerisessä kriisikunnassa kehitetty malli voidaan tuoda metropolialueelle? Kun kerran puhutaan huikeista summista, miksi ei puhuta saman tien oikeasta perustulosta?
Paltamossa päätettiin pyrkiä täystyöllisyyteen ja se saavutettiin. Työttömille on keksitty joko “yleishyödyllistä paskaduunia” kaupungin kunnossapitämiseksi tai “työtä työn vuoksi” työvoimatalolla. Osa on myös alkanut saada palkkiota työstä, jota tekisi muutenkin esimerkiksi järjestötoiminnasta. Keskeistä ei ole se, kuinka työttömät työnsä kokevat, vaan se, että heidät alistetaan aktiivisen valvonnan piiriin.
Paltamon työvoimataloon tullaan periaatteessa vapaaehtoisesti, mutta käytännössä moni varmasti ajattelee, että osallistumatta jättämisestä voi joutua hankaluuksiin. Malli ei ole muodollisesti sen sortavampi kuin nykyinen sosiaaliturva, mutta siihen osallistetut joutuvat aivan uudella tavalla viranomaisarvioinnin ja -mielivallan kohteeksi. Jokaisen persoonallisuus läpivalaistaan ja jokaiselle pyritään etsimään “oma paikka” yhteiskunnasta.
On totta, että Paltamon malliin osallistuville on kyetty takamaan hieman tavallista säällisempi elintaso, mutta tällaisen mallin yleistämisessä ei ole kysymys perusoikeuksien, kuten perusterveydenhuollon ja toimeentulon, varmistamisesta, vaan ne kaikille lupaavan yhteiskuntamallin hylkäämisestä.
Täystyöllisyyden tavoittelu on aina mahdollista vain pakkotoimenpitein. Historiallisesti tämä on tarkoittanut autoritaarisia otteita ja työntekijää suojelevan työlainsäädännön perusperiaatteiden murtamista.
Kun Paltamon mallia puolustetaan ”työnhakuklubeilla”, joissa työttömien mahdollisuudet kartoitetaan, heille hankitaan silmälasit ja heidän hampaansa hoidetaan, on kyseessä tarina valtiosta, joka ei huolehdi kansalaistensa perusterveydenhuollosta ehdottomana lähtökohtana, jonka tulisi aina edeltää työvelvoitetta.
On oireellista, että vasemmisto haluaa “kuntouttaa työllä” sen sijaan, että se pyrkisi organisoimaan työttömien liikettä. Sen sijaan, että jatkettaisiin työväenliikkeen kamppailua mahdollisimman lyhyestä ja kovasti palkatusta työajasta, yritetään “ylijäämäväkikin” saada edes joihinkin – viranomaisten hyväksymiin – töihin. Liikkeen sijasta rakennetaan halpatyövoimaa.
Tie helvettiin on kivetty hyvin aikomuksin.
– William Blake
Historian eri vaiheissa palkkatyössä käyvien kokoonpanoa määrittävä normi on ollut erilainen. Naiset on sisällytetty siihen vasta 1900-luvun puolella ja valtion rajojen ulkopuolelta tulevat siirtolaiset siihen tullaan sisällyttämään lähivuosikymmeninä. Ei ole olemassa mitään ylihistoriallista normia siitä, kenen on oltava palkkatyössä, vaikka jokainen vallassa oleva joukkio kuvittelee oman aikansa tilanteen sellaiseksi.
Vasemmiston on toimittava sen eteen, että ihmisillä on toimeentuloa, vaikka kaikilla ei ole palkkatyötä. Perustuloon ei saa liittää minkäänlaista velvoitetta työhön tai se ei ole edes radikaali reformi vaan silkkaa sortoa.
Tietenkin perustuloa vastaan asettuvat pelkäävät, että jokainen, joka ei ole pakotettu menemään töihin tullakseen toimeen, jää yksin ja syrjäytyy. Samalla ilmeisesti oletetaan, että työmarkkinoilta syrjäytetyt potevat kroonista elämänpelkoa ja heidän mentaliteettinsa on väistämättä kuin orjalla. Kenties kyse on myös vallanpitäjän huolesta omaa asemaansa kohtaan. Kun ihminen on vapaa hoitamaan oman elämänsä, se, joka jää yksin, on kepinkäyttäjä.
Emme tarvitse byrokraatti-managereita hoitamaan työttömien hampaita. Haluamme työttömälle mahdollisuuden hoidattaa itsensä ihmisarvoisesti ja itsenäisesti. On sosiaalityön ja sen resursoinnin asia tavoittaa ne, jotka tarvitsevat apua selviämiseen. Tehtävä ei ole työpolitiikan, joka avustaa ihmisiä ainoastaan voidakseen myöhemmin hyötyä heistä entistä paremmin.
Työvelvoitteen ja perustoimeentulon välisen suhteen painottaminen on tietysti sikäli suoranainen tasa-arvon ele, että se saattaa valkoisten kantasuomalaisten työvoimareservin lähemmäksi siirtolaisten elämää, joka jo nyt on täysin riippuvaista palkkatyöstä. Tällaisessa yhteiskunnassa työn ehdot riippuvat byrokraatin mielivallasta ja työntekijän asema on rikollisen asemaa huonompi, sillä varkaallekin sentään taataan asunto ja yhdenmukainen oikeuskäsittely.
Tämänkaltaisten uudistusten puolustaminen ei ole uutuus. Vastarintakamppailun historia on väritetty reformeilla, jotka parantavat sortajan asemaa. Tässä tilanteessa kysymys on yksinkertainen: puolustaako Vasemmistoliitto työtä vai työläistä?
Koivulaakso on Vasemmistonuorten puheenjohtaja, Peltokoski yhteiskuntatieteiden tutkija ja Tenhunen pitkäaikaispalkkatyötön vapaa toimittaja.