Eläkejärjestelmää ei tule alistaa politiikan pelinappulaksi

Sirpa Puhakka

”En usko, että minulle maksetaan eläkettä”, sanoo vajaa viisikymppinen mies. Viisivuotiaan poikansa hän uskoo jäävän vaille eläkettä. Miten tähän on tultu? Milloin usko sukupolvien väliseen sopimukseen on alkanut rakoilla?

Nykyinen eläkekeskustelu lisää epäluottamusta eläkejärjestelmää kohtaan. Ex-pääministeri Matti Vanhasen julistus Rukan hangilta helmikuussa 2009 eläkeiän alarajan nostamisesta 63 vuodesta 65 vuoteen oli vahva irtiotto. Esitys eläkeiän nostamisesta synnytti kansanliikkeen yhdessä ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Vanhasen linjaus tuli puskasta ja kasvatti ihmisten epäluottamusta.

Keskustan puheenjohtaja Mari Kiviniemi ja kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen ovat kieltäytyneet sanomasta kantaansa vanhuuseläkeiän alarajasta vedoten asian olevan työryhmissä valmisteltavana. Tästä voi tehdä vain yhden johtopäätöksen: puolueet ovat eläkeiän nostamisen kannalla. SDP on puheenjohtaja Jutta Urpilaisen johdolla tehnyt eläkeiästä hallituskysymyksen. Vasemmistoliitto on selkeästi ottanut kannan nykyisen joustavan 63–68 vuoden eläkkeellesiirtymisiän puolesta.

Epävarmuutta ruokkii myös poliittisen eliitin syyllistäviä piirteitä saanut keskustelu koko kansan silmille räjähtävästä eläkepommista.

Suhde eläkejärjestelmän kehittämiseen on muuttunut. Eläketurvan parantaminen ei ole enää tavoite, vaan rahoituksen kestävyys etenkin 1990-luvun laman jälkeen. Eläke-etuja on karsittu poistamalla kansaneläkkeen pohjaosa ja yksilöllinen varhaiseläke. Ns. työttömyyseläkeputken ikärajoja on korotettu useaan kertaan. Viimeksi tämän teki Vanhasen hallitus ns. sosiaalitupon yhteydessä vuonna 2009 nostamalla työttömyysturvan lisäpäivien alkamisen ikärajan 60 vuoteen. Myös osa-aikaeläkkeen alkamisikä nostettiin 60 vuoteen.

Vanhemmille sukupolville työ ja siitä saatu eläke on identiteettikysymys. Työ koetaan oman elämän, mutta myös koko kansakunnan hyvinvoinnin kannalta. ”Me olemme tämän yhteiskunnan rakentaneet. Eikö meitä arvosteta edes eläkkeen vertaa?”, kysytään. Epäoikeudenmukaisuuden tunnetta lisää se, että eläkeläiset ovat maksaneet ja ansainneet osan eläkkeestään osana sukupolvisopimusta.

Eläketurva on osa sosiaaliturvaa, jota työntekijät ja työnantajat ovat hallinnoineet ja maksaneet. Poliitikot ovat olleet mukana, mutta varsinaiset päätökset on tehty työntekijöiden ja työnantajien etujärjestöjen sopimuksilla. Onko ikiaikainen sopimus siitä, että työnantajat ja ammattiyhdistysliike linjaavat yhteisesti työeläkejärjestelmää rapautumassa? Onko hallituksen ja eduskunnan rooli kasvamassa?

Vain kuudesosa kansalaisista luottaa hallitukseen eläkeasioissa.

Työeläkkeiden päätösvallan siirtäminen nykyistä enemmän poliitikoille ei ole saanut taakseen laajaa rintamaa. Vain kuudesosa kansalaisista luottaa hallitukseen eläkeasioissa. Yli puolet pitää palkansaajajärjestöjä luotettavimpina eläkeasioissa. Lähes kolmannes ei tiedä, että mihin voisi luottaa.

Luottamus on palautettava. Eläkejärjestelmää on kehitettävä pitkäjänteisesti. Eläkejärjestelmää ei tule ottaa pelinappulaksi seuraavissa hallitusneuvotteluissa. Eläkkeiden minimitasoa on nostettava 750 euroon. Maaliskuussa voimaan tulevan takuueläkkeen taso ei ole riittävä.

Suomalaiset eivät jatka pidempään työelämässä kepillä. Osa-aikaeläkkeen poistaminen, työttömyysturvan heikentäminen ja eläkekertymän heikentäminen eivät lisää työhaluja. Päinvastoin nämä keinot nostattavat vastarintaa ja luovat epäluottamusta.

Mitä paremmin työntekijä jaksaa työssään, sitä mieluummin hän jatkaa työelämässä. Kaikkein tärkeintä on työn mielekkyys. Raskaat, pienipalkkaiset työt ajavat eläkkeelle. Työntekijät haluavat vaikuttaa omaan työaikaansa. Työaika on työn mielekkyyden jälkeen kakkosena. Hyvä johtaminen myös aivan kärjessä. Kaksi kolmasosaa pitää johtamistapojen parantamista hyvänä keinona parantaa työelämässä jaksamista.

Vuosittain jää 24 000 työkyvyttömyyseläkkeelle. Siivoojat, kodinhoitajat, keittiöapulaiset, lähihoitajat, koneenkuljettajat ja muut raskasta työtä tekevät ovat kovimmalla. Ongelmat ovat moninkertaisia, kun työn raskauteen liittyy työntekijöiden vähyys. Kaikista eläkkeelle siirtyneistä on 35 prosenttia työkyvyttömyyseläkeläisiä. Heidän keski-ikänsä on 52 vuotta, ja joukossa on paljon varsin nuoria.

Duunariammateista jäädään lähes kaksi kertaa useammin työkyvyttömyyseläkkeelle kuin niin sanotuista asiantuntija-ammateista. Selkäsairaudet ja nivelrikko vievät duunareita eläkkeelle. Masennus ja skitsofrenia ajavat ihmisiä ennenaikaiselle eläkkeelle. Etenkin nuorena eläkkeelle joutunut joutuu hyvin usein elinikäiseen köyhyyteen.

Näihin ongelmiin hallituksen ja EK:n johtaja Lasse Laatusen on puututtava, eikä vain jauhettava eläkeiän nostamisesta.

Viimeisin suuri muutos eläkejärjestelmään tehtiin vuonna 2005 tavoitteena myöhentää keskimääräistä eläkkeelle siirtymisikää 2–3 vuodella. Tämä tavoite on pikkuhiljaa toteutumassa. Samalla luotiin elinaikakerroin, joka reagoi eliniän odotteeseen.

Vuoden 2010 jälkeen elinaikakerroin alkaa pienentää tulevien eläkeläissukupolvien eläkettä, kun kansalaisten elinikä pitenee. Arvioidaan, että nykyisen tasoisen eläkkeen ansaitsemiseen on tehtävä puolet lisää työtä niistä vuosista, jotka kasvattavat elinikää. Tämä kasvattaa työaikauria.

Väestöennuste kertoo, että 63-vuotiaalle tulee 40 vuodessa 6,7 vuotta lisää elinikää. Uhkana koetaan, että tämä oletettu iän lisääntyminen jääkin jokaisen henkilökohtaiseen käyttöön eikä ole työelämän käytössä. Eläkeikää halutaan nostaa, jotta eläkevuosien määrä ei tulevaisuudessa kasva. Onko tämä oikein? Pitääkö lisävuodet luovuttaa työelämälle, jos ihmiset elävät terveempinä kauemmin kuin nykyisin? On reilua, että elämästä voisi nauttia pidempään terveenä ja eläkkeellä.

Työeläke määräytyy tehdyn työn ja siitä maksetun palkan pohjalta. Työeläke karttuu vain työtä tekemällä. Tästä sitoumuksesta on pidettävä kiinni myös tulevaisuudessa. Samalla on taattava takuueläkkeen ja pienten työeläkkeiden taso.

Paras tae varmistaa eläkkeiden maksu on taata työtä ja korkea työllisyysaste. Korkea työttömyys ajaa osan ihmisistä kokonaan työmarkkinoilta ja ennenaikaiselle eläkkeelle, kuten tapahtui 1990-luvun laman seurauksena. Työllisyyden parantuessa etenkin ikääntyneet työttömät ovat jääneet vaille työtä.

Talouskriisit ja niistä seuraavat työttömyyskaudet ovat myrkkyä ihmisten työelämässä pysymiselle. Pitkäaikainen työttömyys ruostuttaa ammattitaitoa ja johtaa pahimmillaan työkyvyttömyyteen.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri ja Vasemmistoliiton puoluesihteeri.