22.6.2010 14.26

Miksi punaiset ovat vihreämpiä kuin vihreät?

Matti Vesa Volanen

Työväenliikkeen punainen tunnusväri on peräisin keskiaikaisista taistelulaivojen pitkistä punaisista merkkilipuista, joiden viesti vastustajalle oli: ”taistelemme viimeiseen asti, me emme antaudu”. Punainen on tahdon ja politiikan, siis hyvän elämän väri.

Vihreä on luonnon, siis toden ja todellisen ja tällä hetkellä erityisesti luonnon rajallisuuden väri. Poliittisena värinä se on suojeleva ja säilyttävä – ja siten pikkuporvarillinen.

Pyrkimys hyvään elämään tai luonnonsuojeluun ei kuitenkaan avaa kysymystä ihmisen tosiasiallisesta suhteesta luontoon, siis kysymystä teollisuudesta, työstä ja toimeentulosta. Mikä onkaan työn, elävän työn väri?

Vihreät katsovat luontoa omakotitalonsa verannalta ja haluavat suojella näkemäänsä. Luonto on sitä miltä se näyttää ja tuntuu lähiluontoretkiä tehdessä. Työllä ei ole mitään tekemistä luonnon kanssa, eikä oikeastaan elämänkään kanssa. Teollisuus on jotain mistä pitää päästä eroon, jotain pienimuotoista ja vihreää se voisi ehkä olla. Talous on, veropolitiikkaa lukuun ottamatta, ulkoakateeminen kysymys.

Demarit rakastavat työtä niin paljon että eivät halua sanoa siitä juuri mitään. Sen sijaan kaikki mikä luonnehtii työn edellytyksiä – kuten terveys, koulutus, vapaa-aika – saa laajan huomion. Täystyöllisyys on vaatimuksena, mutta sen toteuttamiseen ei esitetä keinoja. On siis vain paikkailtava ja täydellistettävä hyvin toimivaa systeemiä.

Avaako Vasemmiston ohjelmaehdotus uusia näkymiä. Valitettavasti ei.

Mistä sitten on luettavissa ihmisen todellinen suhde luontoon – ei siis vain vihreän kuviteltu tai systeemin punertava? Se on luettavissa teollisuuden, siis työn historiasta. Klassisesti ilmaistuna: työ on ainesten vaihtoa luonnon kanssa (Marx). Teollinen työ on yksi tämän vaihdon historiallinen kehitysvaihe. Miksi tämä vaihto on nyt muodostunut kuolemaksi luonnolle? Miksi taloudesta on tullut kuoleman taloutta?

Nuori ja romantiikan innoittama Karl Marx uskoi ihmisen omalla vapaalla ja tietoisella toiminnallaan herättävän luonnon henkiin avaamalla luonnolle uusia mahdollisuuksia. Vapaa työ – siis tosi, hyvä ja kaunis työ – on ihmisen toiminnan kautta tapahtuvaa luonnon itsevälitystä. Ihmiskunnan tuotannollinen historia onkin ”ihmisen psykologian avoin kirja” (Marx).

Kirveellä ja sahalla kaadettu puu antaa eri tuntuman, kokemuksen ja opin kuin monitoimiharvesterin penkiltä kaadettu puu. Puun ja ihmisen välissä oli alkuun käsi, sitten käsityökalu, kone ja kokonainen konejärjestelmä, nyt monikansallinen teollisuudenala. Puu on nyt meille paperia ja sanomalehti aamukahvipöydällä.

Ratkaiseva poliittinen taistelu tullaan käymään elävän työn ehdoista.

Ihminen on siis omalla tietoisella toiminnallaan kaivanut luonnosta esiin – luonnonlakeja hyödyntäen – uuden ”toisen luonnon”, inhimillisen perinteen kaikkine moninaisine, loputtoman rikkaine kulttuurisine muotoineen. Miksi ihmisen rakentamasta toisesta luonnosta, traditiosta, on nyt tullut kuoleman tuottaja alkuperäiselle luonnolle?

Tai olkaamme hieman täsmällisempiä: miksi teollistekninen, läntisen valkoisen miehen valistushenkinen järjen käyttö on niin pohjattoman veristä, siis elämän kiertokulkua murskaavaa? (Blutige Vernunft, Robert Kurz). Kysymys on juuri ihmisen todellisen luontosuhteen – teollisuuden ja teollisen työn – irtiajamisesta luonnon kiertokulusta. Ainesten vaihtoa luonnon kanssa ei enää sääntele elävä työ, siis työelämä, vaan raha ja kapitaali, kuollut työ.

Tällöin luonto ja luonnon tuotteet ovat ilmaisia ja hyödynnettävissä rajattomasti – ja omat tuotteemme, jätteemme, on ulkoistettavissa talouden ulkopuolelle ilman kustannusvastuuta. Malli on siis luontokehdosta jätehautaan, eikä kuten ainesten vaihdossa pitäisi aina olla: kehdosta kehtoon, toisin sanoen palauttaisimme luonnolta ja toiselta luonnolta, traditiolta, saamamme ainekset oman kriittisen työskentelymme ja muokkauksen jälkeen jälleen kiertoon, toisten työn ja elämän aluksi.

Perinteisen markkinatalouden perusajatus oli alun perin pitää talous ja politiikka tiukasti erillään toisistaan. Tällöin yksityistettiin pellot ja pientareet, työvoima ja työn tulokset. Työntekijä myi työvoimaansa ja työnantaja työn tulokset. Työnantaja sai yksipuolisen määräysvallan siihen, mikä työssä on todellista, hyvää ja kaunista; työntekijä todellisti toisten määrittämät tarkoitukset: elävä työ kuoleentui. Tosi, hyvä ja kaunis saivat omat kansalliset instituutionsa, tieteen, politiikan ja taiteen – nyt työn ja tuotannon ulkopuolella.

Markkinamekanismin rujous synnytti monia sosiaalisia vastaliikkeitä, jotka pyrkivät purkamaan talouden ja politiikan jyrkkää vastakkainasettelua. Menestyksekkäin näistä oli New deal -ajatus, jonka yhden kehitelmän tunnemme omana hyvinvointivaltionamme. Siinä toimii kaksi tulojen tasausjärjestelmää: työntekijöille maksettiin sosiaalista palkkaa julkisina palveluina ja työnantajat sovittelivat yhteen sektorikohtaisia voittojaan. Tämä oli tulopolitiikan kultakautta.

Emme kuitenkaan elä enää markkinataloudessa, emmekä kansallisessa teollisuuskapitalismissa vaan globaalissa finanssitaloudessa. Globaalilla finanssitaloudella ei ole intressiä kumpaakaan tasausjärjestelmään kansallisella tasolla. Päinvastoin: ne ehkäisevät ja rajoittavat voitonmuodostusta. Tämä johtaa vääjäämättä kansallisten julkisten palveluiden kuihtumiseen ja niiden siirtymiseen pala palalta osaksi kansainvälisiä rahoitusketjuja.

Vasemmiston poliittinen tavoiteohjelma tukeutuu periaateohjelman käsitykseen maailman tilasta: käymme puolustuskamppailua kansallisen, teollisuusvetoisen sopimusyhteiskunnan saavutetuista eduista. Periaateohjelman romanttinen kaipuu jo manan majoille menneeseen markkinatalouteen on vähintäänkin absurdia: ne julkiset palvelut, joita nyt puolustamme, eivät olisi tulleet kuuloonkaan markkinataloudessa, koska markkinataloudessa tasausjärjestelmiä ei ollut eikä voinutkaan olla.

Ratkaiseva poliittinen taistelu tullaan käymään elävän työn ehdoista. Vasemmiston ainoa mahdollisuus on rakentaa näkemys vapaasta ja elävästä työstä, jonka asettamukset ovat vihreämpiä kuin vihreät osaavat edes kuvitella tai demarit tohtivat pelätä. Kysymys on elämän taloudesta. Siihen tarvitaan politiikan punaista. Se ei ole kompromissi vihreiden ehdoilla vaan juuriin menevä punaisen positiivinen merkkilippu ihmisyhteisöistä, joissa ”jokaisen yksilön vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto.”