Kirjassaan Beyond Left and Right – the Future of Radical Politics vuodelta 1994, brittisosiologi Anthony Giddens puhui poliittisten peruskäsitteiden rajojen hämärtymisestä ja merkitysten liikkumisesta tavalla, jonka mukaisesti sanoilla kuten radikaali, konservatiivi ja sosialisti voidaan viitata hyvinkin toisenlaisiin asioihin kuin aiemmin on totuttu.
Entisaikojen ”radikaali sosialisti” voi uudistusvimmaiselle neoliberaalille näyttäytyä konservatiivina, joka punnertaa – turhaan ja vaivaannuttavasti – muutoksen tuulta vastaan.
Giddensin analyysi pitää varsin surkuhupaisalla tavalla paikkansa hänen oman poliittisen vaikutuksensa valossa Blairin hallituksen ”kolmannen tien” teoreetikkona. Hän myös hyväksyi suomalaisen vasemmiston näkökannalta varsin oikeistolaisen Labour-puolueen hallituksen 2000-luvulla hänelle myöntämän aatelisarvon, tuoden näin oman poliittisen vakaumuksensa epäilyttävään valoon.
Peruskäsitteistä löytyy voimaa
Vaikka Suomen Vasemmistoliitto on viime aikoina siirtynyt selkeästi takaisin vasemmalle, on nykyisessä lähes katastrofaalisessa kulttuurin, politiikan ja talouden tilassa nähdäkseni syytä palauttaa mieleen edellä mainittujen ”peruskäsitteiden” käyttömahdollisuuksia sekä teoreettisemmasta lähtökohdasta että nykypolitikoinnin välineenä.
Puhtaasti poliittis-pelillisestä näkökulmasta nimittäin näyttää siltä, että vasemmiston osaksi on annettu perässä juoksijan ja aina hitusen myöhässä olevan muutosten vastustajan rooli ja tällainen kuva ei ole varsinaisesti mairitteleva. Se, että vasemmisto itse asiassa näyttäytyy konservatiivisena vastustaessaan monia muutoksia (lue: huononnuksia) kuten kirjastojen lakkauttamista ei tietenkään ole pelkästään huono asia.
Sen sijaan hyökätessään milloin minkin julkisuuteen tulleen yksittäisen epäkohdan kimppuun vasemmisto näyttää armottomasti hukkaavan aloitteentekijän roolin tuoman edun, vaikka nimenomaan myös konservatiivisella akselilla pitäisi nyt pystyä pelaamaan ja argumentoimaan luovasti ja – paradoksaalisesti – ennakoivasti.
Olisi aiheellista kokonaisvaltaisemmin miettiä, kuinka paljon käyttää resursseja kunkin esille tulleen epäkohdan kritisoimiseen, sillä tiedonvälitys on Suomessakin pitkälti aina kulloisenkin valtaestablishmentin ja niin sanotun vanhan rahan hallussa. Median keskiöön nostettujen kohujen takana voidaan nimittäin aina helpommin tehdä – ja myös tehdään – sekä kansallisella että erityisesti EU:n tasolla lukuisia valmisteluita, lobbauksia ja päätöksiä, jotka vaatisivat huomattavasti enemmän ennakoivaa reagointia tai jopa aloitteentekoa ennen kuin maito on niin sanotusti kaatunut. Otettakoon tästä esimerkkeinä vaikkapa nykyiset patentti- ja geenimanipulaatiolainsäädännöt.
Toisin sanoen vasemmiston tulisi kyetä ottamaan paremmin hallintaan molemmat poliittisen toiminnan välineet: niin rooli hätiköityjen ja/tai pelkästään kapitalistista keskittymistä palvelevien muutosten vastustajana kuin aloitteentekijänä ja ennakoijana omien päämäärien puolesta.
Hyvinvointivaltio ylpeilyn aiheena
Tällaista politiikan taitoa ja sen käsitteellistämistä voidaan lievästi ironisena vastaiskuna ”Giddens-vasemmistolle” etsiä perinteisesti konservatiiviksi mielletyn brittiajattelijan Michael Oakeshottin tuotannosta ja hänen kuuluisasta lausahduksestaan politiikasta purjehtimisena ”rajattomalla ja pohjattomalla merellä”.
Politiikka, Oakeshottin mukaan, ei ole suurien päämäärien järkähtämätöntä tavoittelua eikä toisaalta esimerkiksi vallitsevan järjestyksen ylläpitoa vaan erityinen aktiviteetti, jossa päämääriä ja ideologioita voidaan parhaimmillaan käyttää poliittisen harkinnan apuvälineinä, mutta jossa väistämättä tarvitaan myös tietoa oman yhteiskunnan poliittista traditioista sekä kykyä hyödyntää niitä toiminnassa.
Oakeshottin politiikkakäsityksessä tekninen tietämys lyö kättä käytännöllisen tietämyksen kanssa ja tästä ideoiden, periaatteiden, traditioiden, lakien ja erilaisten kirjoittamattomien käytäntöjen kohtaamisesta syntyy se politiikan taito, jota modernin maailman poliitikolta vaaditaan.
Olettaen, että neoliberaalit eivät vielä ole saaneet aikaan täysin postmodernia (epä)järjestystä ja traditioiden katoamista, on vasemmistolla nyt erittäin hyvä tilaisuus ryhtyä vihdoin puolustamaan perinnettä, joka on pohjoismaille erityisen läheinen ja vielä pari vuosikymmentä sitten erityinen ylpeydenaihe: hyvinvointivaltiota suurena inhimillisenä ja historiallisena saavutuksena.
Monet hyvinvointivaltion käytännöistä on tietenkin jo aikaa sitten romutettu, mutta mikään ei estä vasemmistoa esiintymästä ja olemasta rehellisesti konservatiivinen suhteessa Suomen parhaimpiin saavutuksiin, jotka todellakin suurella työllä rakennettiin sodan jälkeen.
Tulevia tapahtumia ennakoitava
Vasemmisto voi hyvin kaivaa lähihistoriasta tuttuja henkisen ja sivistyksellisen perinteen helmiä uudelleenkäytettäväksi vastapainona yksioikoiselle ja naiiville talouspainotteiselle argumentoinnille, jossa esimerkiksi täysin utooppinen ”jatkuvan kasvun” ideologia elää aivan omaa elämäänsä. Näitä helmiä ovat muun muassa sukupuolten välinen tasa-arvo, koulutuksen arvostaminen sen kaikilla tasoilla, ja tuloerojen suhteellisen pienuuden tuottama yhteiskunnallinen turvallisuus.
Parikymmentä vuotta sitten ei joka ostoskeskuksessa tai jopa terveyskeskuksessa tarvittu vartijoiden armeijaa. Hälytyslaitteet omakotitaloissa olivat enemmän kuin harvinaisia. Lapset saivat leikkiä keskenään pihoilla rauhassa ilman, että kenenkään tarvitsi pelätä jokaista vastaantulevaa sekakäyttäjää tai amerikkalaisista vapaapainikisoista opittuja otteita ”kaverillisissa” tappeluissa.
Tuona aikana kasvaneet lapset kasvattavat nyt omia lapsiaan ja on vaikea uskoa, että heidän arvoissaan materia ja pelko olisivat korvanneet sen ajatuksen, että he mieluiten soisivat omille lapsilleen ja lapsenlapsilleen elämisen arvoisen, sivistyneen ja turvallisen valtion, jossa kasvaa ja josta olla ylpeä.
”Perinteet kunniaan” on toisin sanoen Suomessa enemmänkin vasemmistolainen kuin oikeistolainen lausahdus ja tämä poliittisen pelin yksi lempi-iskulause olisi nyt vaadittava takaisin oikeaan käyttöönsä sen sijaan, että oikeisto ajaa sillä amerikkalaista ”välittämisen mallia”, joka tosiasiassa tarkoittaa almuyhteiskuntaa.
Tämän lisäksi on kuitenkin elettävä myös tässä maailmassa, jossa Suomi on eittämätön osa isompia valtakokonaisuuksia sekä yhteistä maapalloa, jonka ekologinen tila ei ole kehuttava. Tässä suhteessa vasemmiston on kyettävä kehittämään uusia ajatus- ja toimintamalleja sekä ennakoimaan tulevia tapahtumia huomattavasti kilpailukyky-jargonia luovemmalla tavalla.
Kapitalismi on tiensä päässä
Jokaiselle vähänkin tiedettä seuraavalle ihmiselle alkaa olla selvää, että kapitalismi on jo tiensä huipussa, sillä maapallon resurssirajat kerta kaikkiaan alkavat tulla vastaan. Vaikka tilanne on synkkä, tarjoaa tämä vasemmistolle myös tilaisuuden profiloitua aloitteentekijänä esimerkiksi uudenlaisen työnjaon tai kansalaispalkan suosimisen muodossa, kuten osittain on jo tapahtunutkin.
On kyettävä nopeasti osoittamaan eläkeiän noston kaltaisen vaatimuksen täysi absurdius reaalimaailmassa ja todennäköisiin tulevaisuuskuviin peilaten. Vasemmisto voi hyvin ottaa oman paikkansa myös intellektuaalisessa kärjessä ennakoiden tulevaa vaihtoehtoisten ajatusmallien pohjalta, joissa suuryritykset ja rahan palvonta häviävät ihmisten – mitä ilmeisimmin – yhteiselle tahdolle jatkaa elämistä planeetta Maassa, suhteellisen rauhallisissa oloissa.
Helppoa tämä ei ole, eikä Suomen pieni vasemmisto tai edes koko Suomi ratkaise globaaleja ongelmia mihinkään suuntaan, mutta edelläkävijän roolia tämä ei tee mitättömäksi. Suuretkin muutokset ovat usein lähteneet liikkeelle erittäin pienistä aluista.
Toiminta tuottaa tuloksia
Lopuksi vielä mainittakoon, että Thatcherin ylistämä Oakeshott inhosi kaikkia ismejä, myös liberalismia, konservatismia kuin kapitalismiakin yhtä hartaasti kuin vaikkapa sosialismia. Hänen mukaansa toivo ihmiskunnalle elää valtiossa, jossa ihmisen yksilöllisyyden kunnioittaminen elää sopusoinnussa lakiin ja sen kunnioittamiseen perustuvan ”järjestyksen” kanssa – järjestyksen, joka on aina poliittisin keinoin muutettavissa ja joka elää historiassa ilman jäädytettyjä ”totuuksia”.
Vaikka Oakeshottin näkemys tulevaisuudesta oli 1970- ja 1980-luvuilla jo varsin pessimistinen, hän uskoi ihmisiin, jotka ymmärtävät kunnioittaa toisiaan yksilöinä ja tätä vastaavan valtiomuodon kehittymistä edelleen. Oakeshottille ihminen ei ollut resurssi tai tuotantoyksikkö, saati kuluerä.
Koulutus ja sivistys eivät olleet markkinataloudellisia suureita vaan itseisarvo ja avain parempaan ymmärrykseen; historia on ihmisen muokattavissa eikä toisin päin. Niin suurta pyörää ei ole, että se ei olisi käännettävissä jos todella niin haluamme.
Monille luonnonprosesseille emme voi yhtään mitään, mutta inhimillisen toiminnan saralla kaikki on mahdollista – myös ihmisarvoisen elämän suominen ja vaaliminen tilanteessa, jossa itse asiassa olemme teknisesti edistyneempiä kuin koskaan ja suurin osa esimerkiksi köyhyyden ongelmista olisi välittömästi poistettavissa, jos siihen vain löytyy yhteinen halu.
Tällaiseen ajatteluun Oakeshott luotti vanhuuden päivillään ja meidän olisi totisesti syytä toivoa ja toimia sen mukaisesti, että hän ei ollut aivan väärässä.
Michael Oakeshott (1901–1990) oli politiikan teoreetikko, filosofi, professori, joka kuoli pienessä maatalossa Dorsetissa. 1980-luvulla hän kieltäytyi Margaret Thatcherin hänelle tarjoamasta aatelisarvosta.
Kirjoittaja on tutkijatohtori politiikan tutkimusyksikössä Jyväskylän yliopistossa.